Niclas Aromaan huippusuoritus oli sitkeyden voitto

Yksi ratsastuksen erityisyys on siinä, kuinka pitkiä ihmisten urheilu-urat voivat olla.

Pariisin olympialaisten vanhin urheilija oli espanjalainen kouluratsastaja Juan Antonio Jimenez Cobo. Tokiossa kolme vanhinta olivat ratsastajat kaikista lajeista: kouluratsastaja Mary Hanna, 66, kenttäratsastaja Andrew Hoy, 62 sekä esteratsastaja Geir Gulliksen, 61.

Hanna oli mukana myös Pariisissa, mutta ei lopulta ollut mukana joukkueessa. Hän kertoi myöhemmin suunnitelleensa, että ilmoittaisi Pariisin jälkeen uransa lopettamisesta, mutta päätyi toiseen ratkaisuun.

”Asia on melkein päinvastoin. Tunnen itseni Pariisin jälkeen niin inspiroituneeksi ja motivoituneeksi, että päätin jatkaa unelmieni seuraamista”, Hanna ilmoitti.

Toukokuun alussa hän voitti kolmen tähden kilpailun Sydneyssä.

Tähän nähden Niclas Aromaa on vielä juniori. Viikonloppuna Nations Cupissa loistanut ja 155-tason GP:ssä kolmanneksi sijoittunut mies on 52-vuotias.

Samalla matka on tietysti raskas, sillä urheilu vaatii paljon ja hevosurheilu vielä enemmän. Kilparatsastaja tekee vuosikymmenet töitä unelmiensa eteen, ei vain urheilussa, vaan myös mahdollistaakseen urheilun.

”Kyllä mä olen aamulla kuudelta toimistossa, sillä laskut odottavat maksamista”, Aromaa mietti sunnuntaina ajellessaan Tanskasta kotiin Saksaan.

Puoli kahdeksalta hän siirtyy talliin, alkaa ratsastaa ja on menossa iltaan saakka. Perjantaina tallin nuoremmat hevoset menevät kilpailemaan, joten ne pitää saada liikkeeseen. Niiden vapaapäivistä ja työn järkevästä rytmittämisestä huolehditaan tarkasti.

Aromaa saa huolehtia omasta motivaatiostaan ihan itse ja toistaiseksi sitä on riittänyt.

Vaikka ratsastuksessa onkin aikaa, lopulta vain aika harvat jaksavat kunnianhimoisinta kilpailemista kovin pitkään.

Suomalaisista viisikymppisistä huipuista Sebastian Nummisen uran katkaisi silmävamma, jonka myötä hän ei enää pystynyt ratsastamaan omalla tasollaan. Mikko Mäentausta ja Mikael Forsten taas muuttivat Suomeen perheellistyttyään.

Perheellinenkin voi toki hevosurheilla, kuten kenttäratsastajat Sanna Siltakorpi ja Elmo Jankari näyttävät, mutta Suomeen muuttaminen tarkoittaa este- ja kenttäratsastuksessa käytännössä irtautumista kovimmasta urheilusta.

Nykyään Suomen estemaajoukkueen kapteenina toimiva Mäentausta lopetti, kun hänen parhaat hevosensa jäivät pois urheilusta ja olisi pitänyt aloittaa taas pitkä ja epävarma tie uusien ehdokkaiden kanssa. Nuorilla hevosilla aletaan hypätä noin nelivuotiaina, ja vasta kahdeksanvuotiaina varhaisimmat alkavat olla iässä, jossa kilpailuissa kannattaa yrittää voittaakin, eikä enää vain totuttaa hevosta hommaan.

Samalla hyvin tunnettu fakta on, että ennen kuin ollaan isoissa luokissa, melkein jokainen hevonen on osoittautunut fyysisesti tai henkisesti riittämättömäksi tai se on loukkaantunut, myyty tai kuollut.

On ymmärrettävä ratsastajan ratkaisu jossain vaiheessa hypätä pois oravanpyörästä.

Mutta ‒ jos ei hyppää oravanpyörästä vaan jaksaa jatkaa esteiden ylittämistä, voi käydä niin kuin Aromaalle. Kymmenen kuivahkon vuoden jälkeen hän saa tuulettaa tuplanollaa Nations Cupissa ja katsoo kohti mestaruuskilpailuita.

Aromaa kertoo, että totta kai iän myötä vanhat sotavammat alkavat tuntua, hänellä etenkin vuonna 2010 Lanakenissa nuorten hevosten MM-kilpaluissa katkennut nilkka.

Hän toteaa, että jotain kyllä pitäisi jo tehdä oman kehon eteen. Kuntoa riittää, mutta vinouksia ja kolotuksia on. Se kuitenkin vain on niin, että kun on jo kertaalleen tehnyt kellon ympäri töitä, ei suomalaisen miehen motivaatio ottaa jumppakuminauha esiin ole korkeimmillaan.

Onneksi ikä ei ole vain miinus. Sen myötä on tullut taitoa, ja ennen muuta kokemusta sadoista erilaisista hevosista ja niiden uran rakentamisesta.

Elämänkatsomuskin muuttuu.

”Ikä tuo jonkinlaista rauhaa. Kun on saanut jo olla monessa mukana, ajattelee eri tavalla kuin nuoret ajattelevat. Ei nytkään halua lähteä minnekään tunaroimaan, mutta asioihin suhtautuu pienemmällä paineella”, Aromaa sanoo.

Hän myös todella arvostaa onnistumisia ja osaa iloita niistä. Haastatteluissa hän muistaa aina sanoa, että on iso asia yhä olla mukana ja saada tehdä sitä, mitä eniten maailmassa haluaa.

”En näe syytä lopettaa, kun alla on sellainen hevonen kuin Cascalinus. Ja kun olen aina ratsastanut, tulen varmaan aina ratsastamaankin”, hän sanoo.

”Jokainen tekee omat ratkaisunsa, kuinka kauan pyristellä. Jos tänään kysytään, en ole vielä laittamassa saappaita naulaan.”

Sillä niitä hetkiä varten on ratsastajan elämä rakennettu, kun saa ajaa kotiin terveen hevosen kanssa, kolmen tähden kilpailuiden GP-luokan kolmosruusukkeen kiillellessä hevosauton ikkunalla.