Koneviesti: Tällaisia olivat ensimmäiset koneelliset ruohonleikkurit – varhaisimmat patentoitiin jo 1800-luvulla

Nurmikoita on ollut yhtä kauan kuin pysyviä asuinsijoja. Maalaistalojen pienet sekä herraskartanoiden ja kaupunkien puistojen laajat nurmikot hoidettiin pitkälti ”luomumenetelmillä” – heinä korjattiin talteen tai lampaat, vuohet, hevoset ja lehmät pitivät nurmen sopivan lyhyenä.

Monilla kaupunkilaisilla oli vielä 1800-luvulla karjaa ja hevosia, joten useimmat puistot olivat alun perin yhteislaitumia.

Sittemmin puistoja alettiin soveltaa urheilu- ja virkistyskäyttöön, jolloin golf-, kriketti- ja muille pelikentille kaivattiin tasaista nurmikkoa.

Gloucesterin kereivikunnassa Eastingtonissa vuosina 1776–1846 elänyt britti-insinööri Edwin B. Budding seurasi paikallisessa kutomossa, kuinka pukuihin tarkoitetusta villakankaasta poistettiin nukkaa sylinterimäisellä leikkurilla.

Budding oivalsi, että samalla periaatteella voitaisiin leikata nurmikkoa. Budding teki 19-tuumaisen leikkuuterän, asensi sen taakse saman levyisen maapyörän ja yhdisti sen terään kahdella hammaspyöräparilla, jolloin saatiin 16-kertainen välitys.

Vinhasti pyörivä leikkuukela teki tasaisempaa jälkeä huomattavasti nopeammin kuin niittäjä. Budding sai patentin keksinnölleen vuonna 1830.

Budding aloitti välittömästi leikkurinsa teollisen tuotannon yhtiökumppaninsa John Ferabeen Phoenix-valimossa. Kahden vuoden kuluttua valmistusoikeudet myytiin Ransomes-auratehtaalle, josta tuli johtava leikurimerkki pitkälti yli sadaksi vuodeksi.

Kelaleikkuri oli tehokas, mutta työleveys piti rajoittaa korkeintaan puoleen metriin, sillä yhtään leveämpi kone ei yhden miehen voimalla liikkunut.

Niinpä leikkureiden eteen valjastettiin poneja ja hevosia, joilla päästiin yli metrin työleveyteen.

Ruohonleikkureissa kokeiltiin 1800-luvun lopulla myös höyryvoimaa, mutta yksiköstä tuli liian painava. Ensimmäisen toimivan höyryleikkurin teki Lancashiren Laylandissa asunut James Sumner, jonka puolitoistatonnisen leikkurin historia jäi kuitenkin lyhyeksi.

Varhaisimman polttomoottorikäyttöisen ajoleikkurin esitteli Ransomes vuonna 1902, ja vuotta myöhemmin niitä oli jo saatavana neljässä eri kokoluokassa. Hintaa oli kuitenkin sen verran runsaasti, että asiakkaina olivat lähinnä suurkaupungit, kuninkaalliset ja vauraampi aatelisväestö.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen polttomoottoreista voitiin kuitenkin tehdä jo niin pienikokoisia, että niitä voitiin sovitella työnnettäviin leikkureihin. Silti nuo sen ajan ruohonleikkurit eivät olleet hinnaltaan jokamiehen koneita, sillä hinta saatiin putoamaan siedettävälle tasolle vasta 1950-luvun mittaan.

Tällöin yleistyi amerikkalaisen Leonard B. Goodallin ennen sotia kehittämä vaakatasoleikkuri. Tämä uutuusleikkuri koostui kotelorungosta, neljästä pyörästä, työntöaisasta ja makaavasta moottorista, jonka kampiakselin päähän oli kiinnitetty molemmilla päillään leikkaava terä.

Jälki ei ollut yhtä tasainen kuin kelaleikkureilla, mutta hinta oli huomattavasti alhaisempi. 1950-luvun lopussa 90 prosenttia kaikista myydyistä moottorivoimaisista leikkureista oli jo vaakatasotyyppisiä.

Kymmenisen vuotta myöhemmin moottorileikkureiden kokonaisvalmistusmäärät olivat 5,5 miljoonaa kappaletta, joista vaakatasoleikkureita oli 4,7 miljoonaa. Näin entisaikojen herraskapineesta oli tullut koko kansan maisemanhoitaja.

Katso kuvat entisajan ruohonleikkureista Koneviestin nettisivuilta!