Bertta-mummon opit maistuvat uudessa Oulu-keittokirjassa

Aivan uskomattomia perunoita! hehkuttaa Piia Rantala-Korhonen maistaessaan varhaista Annabellea. ”Sulavat suussa.”

Hyvä peruna on eräs Rantala-Korhosen lempiraaka-aineista. Koko hänen elämänsä on sivunnut ruokaa tavalla tai toisella. Nyt hän johtaa Oulu 2026 – Euroopan kulttuuripääkaupunki -hanketta.

Hankkeessa kyse ei ole vain tästä vuodesta, vaan alueen kehityksestä pitkällä tähtäimellä. Tavoite on lisätä pohjoisen elinvoimaa, matkailua ja kulttuuritarjontaa sekä tietenkin saada kansainvälistä näkyvyyttä.

Ruoka on tärkeä osa hanketta ja se on pitkälti Rantala-Korhosen ruokainnostuksen ansiota. Hänelle ruoka on myös paikallista historiaa ja alueen identiteettiä.

”Pohjoisessa on puhtaat, upeat raaka-aineet ja luonto lähellä joka puolella. On marjat, sienet, riista, kalat… Ja paljon taitavia tuottajia ja tekijöitä.”

Piia Rantala-Korhonen rakastaa hyviä perunoita. ”Ne ovat monivivahteisia kuin viinit! Erityisen maukasta on itse kasvatettu uusi peruna, sitä ei voita mikään.” Kuva: Stiina Hovi

Piia Rantala-Korhonen kiinnostui ruoasta jo muksuna. Rakas Bertta-mummu kokkasi paljon, ja pieni Piia seurasi vierestä. ”Oli taikuutta, miten hän sai joka ruoan maistumaan niin hyvältä.”

Seitsemänvuotiaana hän leipoi ensimmäisen syntymäpäiväkakkunsa isän ohjeilla. Taiteilijaisän ja toimittajaäidin perheessä syötiin ennakkoluulottomasti. Isä oli opiskellut Firenzessä 1950-luvulla, ja italialainen kotiruoka oli tullut tutuksi aikana, jolloin Suomessa elettiin vielä melko yksinkertaisessa ruokakulttuurissa.

”Muistan kun lähikauppaan tuli ensimmäiset kiivihedelmät. Meitä lapsia juksattiin, että ne ovat perunoita!” Rantala-Korhonen hymyilee.

Kotona syötiin paljon kasviksia ja hedelmiä. Joka aterialla oli jotain tuoretta, mikä oli 1960–70-luvuilla hiukan poikkeavaa.

Koulun kotitaloustunneista innostunut teini-ikäinen Piia ahmi keittokirjoja ja ruokalehtiä. ”Niistä aukeni koko maailma eksoottisine resepteineen.”

Ensimmäisen oman keittokirjansa hän osti 15-vuotiaana. Ruoanvalmistuksen kemiakin kiinnosti, koska hän halusi ymmärtää, miten raaka-aineet toimivat yhdessä.

Piia Rantala-Korhosella on yhä tallella lapsuusvuosien ensimmäinen keittokirja vuodelta 1943. Hän on kerännyt keittokirjoja vuosikymmeniä. ”Viimeiset vuodet on ollut pakko hillitä. Jos ostan uuden kirjan, on jonkun vanhan lähdettävä.” Kuva: Stiina Hovi

Piia Rantala-Korhonen perusti perheen nuorena. ”Kaksi päivää 18-vuotissyntymäpäivän jälkeen menin naimisiin, ja esikoinen syntyi samana keväänä.”

Raha oli tiukassa, joten Piia perusti naapuruston joutopellon nurkkaan kasvimaan. ”Olin sissiviljelijä ennen kuin termi keksittiin”, hän hymyilee. ”Satoa ei tullut paljoa, mutta siitä lähti kipinä oman ruoan kasvatukseen.”

Ensimmäinen avioliitto päättyi myöhemmin eroon, ja hän jäi lasten kanssa yksin. ”Silloin opin todella säästeliääksi ja soveltamaan ruoan kanssa. Ei lapsille silti jäänyt oloa, että olisimme eläneet köyhyydessä.”

Piia haaveili kotitalousopettajan ammatista, mutta ei päässyt sitä opiskelemaan. Tie vei sen sijaan yliopistoon kulttuurin pariin.

”Unelman suhteen kannattaa olla joustava. Jos yksi tapa ei onnistu, aina voi keksiä kiertotien”, hän muistuttaa. ”Ei tullut kotitalousopettajaa, mutta olen silti tehnyt töitä ruoan parissa.”

Kasvissyöjä Rantala-Korhonen on ollut jo 40 vuotta. ”Se lähti rahattomuudesta. Ostin lapsille lihaa ja söin itse kasvisruokaa. Totesin, että tämähän sopii minulle.”

Hän ei kuitenkaan halua saarnata muiden valinnoista. ”Maailmaan mahtuu monenlaista.”

”Maapallon kestokyvyn kannalta tosin olisi hyvä palata lihan kulutuksessa vuosikymmeniä taaksepäin. Söisimme sitä vähemmän, mutta maksaisimme tuottajalle enemmän. Jatkuva tehostaminen ei ole kenellekään hyväksi.”

Rantala-Korhonen puhuu vahvasti kotimaisen ruoantuotannon puolesta. ”Tuottajille pitäisi maksaa paljon reilumpi korvaus. Jos peruna maksaa 60 senttiä kilo, mitä jää viljelijälle?” Hänen mukaansa halpuus vieroittaa kuluttajat siitä, miten paljon työtä ruoan tuottaminen vaatii.

”Yleissivistykseen pitäisi yleensäkin kuulua tietämys, miten ruokaa kasvatetaan”, hän sanoo. ”Jos tulee iso kriisi, ei riitä, että osaa ostaa ruokaa kaupasta.”

Pohjoinen ruokakulttuuri on noussut hänen työnsä keskiöön. Pohjoisen puhtaat raaka-aineet, lyhyt kasvukausi ja luonnon läheisyys tekevät siitä erityisen.

Keväällä ilmestyneessä kirjassaan Hyvää Oulua – kurkistuksia arktiseen ruokalaboratorioon hän esittelee alueen ruokaperinteitä, tuottajia ja reseptejä.

Piia Rantala-Korhosen luovuus näkyy myös hänen uuden kirjansa Hyvää Oulua kuvissa, joista hän on ottanut suurimman osan. Kuva: Stiina Hovi

Piia Rantala-Korhonen tunnetaan myös vuoden 2013 Master Chef Suomi -ohjelmasta. Tuolloin hän työskenteli Oulun apulaiskaupunginjohtajana. Sitten hän siirtyi vetämään Oulu 2026 -hanketta.

Hankkeessa on mukana 39 kuntaa ja tapahtumia on noin 3500: kyläjuhlista sirkukseen, markkinoista urheilukisoihin ja ruokaan. Elokuussa järjestettävä Pitkän pöydän tapahtuma tuo kilometrin mittaisen ruokapöydän keskelle Oulua.

”Pohjoisessa on laitettava hynttyyt yhteen ja tehtävä asioita yhdessä, jos halutaan, että alue säilyy elinvoimaisena.”

Rantala-Korhosen innostuksesta syntyi Arctic Food Lab, Oulu 2026 -alueen oma ruokabrändi, jota käyttää yli 180 ruoka-alan toimijaa. Sen tavoitteena on nostaa esiin pohjoiset raaka-aineet, tuottajat ja yritykset.

”Kun tuotteella on tarina, kasvot ja sielu, sitä osataan arvostaa eri tavalla”, Rantala-Korhonen sanoo.

Paikallisen ruoan avulla voidaan tehdä pohjoista Suomea tunnetuksi kansainvälisestikin. Hänen mukaansa Suomessa tehdään korkeatasoisia tuotteita, joilla olisi myös vientimenekkiä. Siihen tarvitaan kuitenkin yhteistyötä. Siksi hän soisi Arctic Food Labin idean jatkuvan vuoden 2026 jälkeenkin ja leviävän ympäri Suomen.

Nykyisin Piia Rantala-Korhonen asuu puolisonsa Martti Korhosen kanssa kahta kotia ja mökkiä Oulun ja pääkaupunkiseudun suunnilla. Etelässä asuvat lapset ja lapsenlapset, pohjoisessa on työ ja rakas ruokakulttuuri.

Paltamon mökillä hän kasvattaa nykyään lähinnä perunaa ja herukoita, kasvihuoneessa pärjäävät yrtit, tomaatit ja kurkut. ”Ja mansikoita viljelen välillä pari kesää, ennen kuin hillanälvikäs taas tuhoaa marjamaan”, hän nauraa.

”Mökillä olen oppinut menemään luonnon ehdoilla.”

Metsä on hänelle aarreaitta. ”Herkkutatti, nimenomaan kuivattuna, on lempisieneni.” Mustikat hän poimii mökin lähimetsistä, ja Oulujärvi antaa kalaa, kuten kuhaa ja ahventa.

”Haukeakin tulee paljon. Paikalliset eivät sitä osaa arvostaa, mikä on minulle ihmetyksen aihe. Meillä kotona etelässä syötiin eniten juuri haukea.” Oulun seudulla siika ja lohi ovat sen sijaan olleet perinteisesti arvossaan.

Vuoden 2027 lopussa hänen pestinsä Oulu 2026:n toimitusjohtajana päättyy, ja edessä siintää eläke. Täyttä pysähtymistä ei kuitenkaan ole luvassa. ”Saatan ainakin kirjoittaa lisää”, hän paljastaa.