Sisko Latvuksen uusimman kirjan nimi piti aluksi olla Rudolfin nenä, mutta kustantaja torppasi idean. Siitä tuli liikaa mieleen Petteri Punakuono eli englanniksi Rudolph. Kuva: Lari Lievonen
Vuonna 1918 ammutun isoisän salattu tarina paljastui vuosikymmeniä myöhemmin
80-vuotiaan Sisko Latvuksen perhe joutui evakkomatkalle Karjalasta kahteen otteeseen.Tilaajalle
Helsinkiläinen Sisko Latvus on julkaissut parikymmentä kirjaa 60 vuoden aikana. Hän on tehnyt elämässään niin paljon kaikkea muutakin, ettei koe itseään ensisijaisesti kirjailijaksi. Kuva: Lari LievonenAina kun sukuun syntyy uusi vauva, kokoontuvat perheenjäsenet pienokaisen ympärille. Katseet kohdistuvat pikkuisiin kasvoihin. Onko vauvalla Rudolfin nenä?
Sisko Latvuksen äidinisä oli suuri mysteeri. Kukaan ei tuntunut tietävän hänestä oikeastaan mitään.
Tai itse asiassa pari johtolankaa oli.
Mummo säilytti peltirasiassa vanhaa valokuvaa, johon oli piirretty risti. Siskoksista kuva oli vastenmielinen, viittasihan risti selvästi siihen, että mies oli kuollut.
Selvisi, että mies oli Latvuksen äidinisä. Koska he tiesivät myös Rudolfin nimen, alkoi sisko selvittää hänen tarinaansa 1980-luvulla.
Sopiva mies löytyi. Hänet oli ammuttu parikymppisenä toukokuussa 1918.
”Jotkut siitä irvailivat, että voinko tavoittaa enää kohderyhmää, kun olen yli 5,5 kertaa heitä vanhempi.”
Mystinen äidinisä alkoi askarruttaa Sisko Latvusta uudelleen paljon myöhemmin.
Sukulaisuudelle saatiin virallinen vahvistus muutama vuosi sitten, kun dna-testin avulla löytyi yhteys miehen sukuhaaraan.
Latvus halusi tallentaa isoisänsä tarinan tuleville polville. Hän sukelsi arkistoihin, ja yllättyi kuinka paljon tietoa sata vuotta sitten eläneestä ihmisestä vielä löytyikään. Nyt hän tiesi jo paljon muutakin kuin nimen ja nenän, jollaista etsitään aina vaan uusien sukupolvien kasvoilta.
Faktapitoisen tekstin sijaan tarina alkoi purkautua Latvuksen päästä 15-vuotiaan pojan kertomana.
Latvuksen ei todellakaan ollut enää tarkoitus kirjoittaa nuortenkirjaa, kilahtihan keväällä 2025 mittariin pyöreät 80 vuotta.
”Jotkut siitä irvailivat, että voinko tavoittaa enää kohderyhmää, kun olen yli 5,5 kertaa heitä vanhempi.”
Epäilyksistä huolimatta Rudolfin näköinen poika -nuortenromaani ilmestyi elokuussa 2025. Siinä teinipoika Jasper saa kuulla näyttävänsä suvun esi-isä Rudolfilta.
Salaperäinen isoisä ei ole ainoa asia, joka Sisko Latvuksen elämässä on kertomisen arvoista.
Latvuksen perhe joutui lähtemään Karjalan Jaakkimasta toista kertaa evakkomatkalle syyskuussa 1944.
Isä oli käynyt juhannuksena kotilomalla, ja äiti taittoi matkaa raskaana. Latvus syntyi seuraavana keväänä Pohjanmaalla Närpiössä.
"Olen vasta aikuisena tajunnut, että puhuimme kokonaan eri kieltä kotona.”
Vanhemmat olisivat halunneet asettua Itä-Suomeen, lähemmäs vanhoja kotiseutuja, mutta kahdelle opettajalle ei löytynyt sieltä töitä. Niinpä perhe muutti keskelle silloista Hämettä, Aitooseen.
”Se oli maanviljelyskylä, jossa suvut olivat asuneet satoja vuosia samoilla paikoilla. Me karjalaiset olimme oma ryhmämme.”
Latvus puhui vanhempiensa kanssa kotona Karjalan murretta, mutta kun kotiovi painui tytön takana kiinni, puhe vaihtui vähemmän erottuvaksi hämäläismurteeksi.
"Olen vasta aikuisena tajunnut, että puhuimme kokonaan eri kieltä kotona.”
Latvus puhui karjalaismurretta vanhempiensa kanssa näiden kuolemaan saakka, mutta omille lapsille murre ei enää siirtynyt.
Sisko Latvus tilaa Jaakkiman Sanomat -lehteä. Myös hänen kahdeksanvuotias pojanpoikansa osoitti taannoin kiinnostusta Karjalan murteeseen. Kuva: Lari LievonenJo teininä Latvus päätti haluavansa kirjailijaksi.
”Siihen aikaan lapsilla ei ollut oikeastaan muita huvitteluvälineitä kuin kirjat. Ennen kuin veljeni rakensi meille television, mitä muuta olisin tehnyt kuin lukenut?”
15-vuotiaana Latvus kirjoitti käsikirjoituksen Otavan nuortenkirjakilpailuun. Matkassa oli kuitenkin mutka, sillä Latvus oli hyvin ujo ja kotikylä varsin pieni.
”Kuoreen piti kirjoittaa kustantajan nimi, mutta ajattelin, että en voi viedä sitä maalaiskylän postiin. Kaikki vielä ihmettelisivät, mitä tuo luulee olevansa.”
Niinpä Latvus matkusti 50 kilometrin päähän Tampereelle. Isommassakaan postikonttorissa hän ei kehdannut mainita mitään käsikirjoituksesta, vaan merkkasi pakettikorttiin lähetyksen sisältävän paperia.
Paketti palasi Otavalta avaamattomana.
”Ajattelin, että siinä se kirjailijanurani sitten oli.”
Onnekseen Latvus oli väärässä, sillä vuonna 1965 ilmestyi hänen esikoiskirjansa Saviminä (WSOY). Vuosikymmenten saatossa häneltä on julkaistu yli parikymmentä kirjaa ensisijaisesti lapsille ja nuorille. Monet niistä ovat ammentaneet hänen omista kokemuksistaan sekä evakkomatkasta.
”Jossain vaiheessa yritin kirjoittaa aikuisten romaania, mutta se ei mennyt kustantajalle läpi. Nuortenkirjat tuntuivat luontevammilta.”
”Pietarin historia on niin raskas. Tuntui, että kävelin siellä koko ajan luiden päällä.”
Miehensä Latvus kohtasi Helsingin yliopistossa. Avioliitto on osoittautunut varsinaiseksi seikkailuksi, sillä pappipuolison rinnalla hän on ollut kahteen otteeseen lähetystyöntekijänä: 1980-luvun loppupuolella Etelä-Ranskassa ja 2000-luvun alussa Venäjällä.
Ranskaan lähtivät myös pariskunnan neljä lasta, mutta iän karttuessa he muuttivat yksi kerrallaan takaisin Suomeen.
Vaikka nuoret kaipasivat Ranskasta kotiin, oli aika Venäjällä silti Latvukselle vaikeampaa.
”Pietarin historia on niin raskas. Tuntui, että kävelin siellä koko ajan luiden päällä.”
Ihmiset olivat kyllä mukavia, mutta suurvaltaideologia alkoi nostaa päätään Venäjällä jo 2000-luvun alkupuolella.
”Tuli olo, että venäläiset kokivat olevansa jotain erilaista suomalaisten rinnalla. Voitonpäivää alettiin myös juhlia aika voimakkaasti, ja sitä vierastin.”
Isänäiti maalasi orpokodin, jossa hän hoiti orpolapsia 20 vuotta. Latvus on nähnyt paikasta vain kivijalan, mutta taulu olohuoneen seinällä kantaa palan suvun historiaa. Kuva: Lari LievonenJotain hyvää itänaapurissa asumisessakin oli.
Pietarista oli helppo lähteä vapaapäivinä kiertämään Kannasta, ja Latvus on käynytkin monta kertaa sukunsa kotipaikoilla.
Osa Latvuksen lapsista on päässyt näkemään äitinsä suvun kotiseudut.
”Se oli pieni aukko historiassa, kun suomalaiset saivat mennä sinne. Tuskin enää pitkään aikaan sinne pääsee.”
Enää Latvus ei haikaile Karjalan maisemiin. Silti hän on onnellinen, että pääsi näkemään paikat, joissa hän ei itse ehtinyt koskaan asua.
Latvuksen vanhempien työpaikka, vuonna 1938 valmistunut kansakoulurakennus oli 2000-luvun alussa edelleen pystyssä. Latvus löysi myös puutarhanhoidosta pitäneen isänsä vaalimat viinimarjapensaat.
”Se oli liikuttavaa. Siinä pihassa olisin elänyt lapsuuteni, jos historia olisi mennyt toisin.”
Sisko Latvus pyörittää kerrostaloasunnossaan antikvariaattia. "Onhan tämä hullun hommaa. Joka vuosi ajattelen, että nyt on varmaan viimeinen vuosi, mutta en ole vielä raaskinut lopettaa." Kuva: Lari LievonenSisko Latvus
Julkaissut parikymmentä kirjaa vuodesta 1965 lähtien, pääosin lapsille ja nuorille.
Uusin nuortenromaani Rudolfin näköinen poika (WSOY) ilmestyi 2025.
Finlandia Junior -ehdokkaana vuonna 2011 teoksella Kaukana omalta maalta (WSOY).
Perhe lähti jatkosodan jälkeen evakkoon Jaakkimasta. Varttunut Aitoossa, asuu nykyään Helsingissä.
Ollut puolisonsa kanssa lähetystyöntekijänä Suomen lähetysseuran kautta Ranskassa ja Venäjällä.
Perheeseen kuuluu puoliso, neljä lasta ja kuusi lastenlasta.
Pyörittää eläkeläisharrastuksenaan Apis Antikva -nettiantikvariaattia.
Käy uimahallissa vesijuoksemassa ja viettää aikaa lastenlapsien kanssa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
