Ihmistä ohjaa itsekkyys ja hän valitsee myös tietoisesti väärää

Kesälomaan kuuluu huvipuistokäynti lasten ja lastenlasten kanssa. Vaarin velvollisuuksissa on onneksi vain tehtäviä, joista pääsee rahalla. Ei tarvitse istua laitteisiin, riittää kun hoitaa ravintolalaskun.

Alle nelivuotias ihastuu rekkaralliin. Seitsemän vuoroa pitää ”ajaa” autoa, joka kulkee jonossa muiden perässä. Kasvot loistavat, kun saa pyörittää rattia ja kokea ohjaavansa. Tosin eihän ratti mitään tee, autohan menee rataansa mukana junassa. Ehkä se luo turvallisuuden tunnetta, kun ei tarvitse olla vastuussa, mutta voi silti kokea vaikuttavansa?

Lapsen onnen katsominen herättää syviä ajatuksia. Missä määrin ihminen voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja tulevaisuuteensa? Puhutaan ”elämänhallinnasta”, kun tarkoitetaan kykyä selviytyä arkisista velvoitteista ja pitää huolta itsestään. Vaan onko elämä hallittavissa?

Voi tulla sairautta tai onnettomuuksia tai muuta ennalta arvaamatonta. Elämää hallitaan vain rajoissa, jotka tulevat annettuina. Kaikki ei ole omissa käsissä.

Perintötekijät ja kotiolosuhteet vaikuttavat siihen, mitä lapsesta voi tulla. Muusikoiden jälkeläisissä voi näkyä suvun lahjakkuus, opettajien lapsista voi kasvaa opettajia. Pappilan lapsista on pappien ohella tullut monien alojen kulttuuri-ihmisiä. Onnellisia ne, jotka ovat pienestä pitäen saaneet mahdollisuuksia!

Koulunsa päättäneille pidetään onnittelupuheita, joiden mukaan näiden pitää rohkeasti ”seurata unelmiaan”. Nuoria kannustetaan uskomaan, että jokaisesta voi tulla mitä tahansa.

Mutta voiko? Entä jos unelmat eivät yksinkertaisesti ole toteutettavissa? Voiko ihminen vapaasti valita tiensä ja olla oikeasti oman onnensa seppä?

Vapaan tahdon ongelma on filosofinen kysymys, johon ovat niin psykologiset, neurotieteelliset kuin teologisetkin näkökulmansa, puhumattakaan asiaan kytkeytyvistä sosiaalisista ulottuvuuksista.

Monet valmiudet ja altistumiset on kirjoitettu jo geeneihin, oli kyse sitten taipumuksesta taiteeseen tai alkoholismiin. Mutta onko elämä alusta asti määrätty raiteelle, jolla ei merkitse, miten paljon kuvittelee rattia vääntävänsä?

Materialistisimman näkemyksen mukaan kaikki ajatustoiminta on vain sähköisiä impulsseja, jotka noudattavat ennalta määrättyä rataa.

Pariskunnat tietävätkin, että toinen reagoi tiettyihin sanoihin tai tekoihin aina samoin, ikään kuin aivoissa olisivat valmiit kytkennät! Mutta mitä tapahtuu oikean ja väärän erottamiselle, ellei niistä ole mahdollista valita? Mihin häviää vastuu?

Ihminen voi tehdä hyvää ja välttää pahaa. Muutenhan ei mikään yhteiselämä olisi mahdollista. Mutta samalla häntä vetää itsekkyys ja hän valitsee myös tietoisesti väärää.

Sellainen voi auttaa oman onnen tavoittelussa, mutta tuskin tekee onnelliseksi. Ehkä onnellisin löytääkin lapsen tavoin ilon siitä, mikä kulloinkin näyttäytyy mahdollisena.