Rapiseeko talossasi yöllä? Mestarikiipeilijän sisäänpääsyn tukkimiseen on tehtävä millintarkkaa työtä

On pimeä alkutalven yö, ja vedän hirsiä hirsitaloni suojissa. Kodissani on hiirenhiljaista – tai ei sittenkään!

Herään äänekkääseen rapinaan. Tokkuraisena lähden etsimään äänen aiheuttajaa. Hiivin hiljaa keittiöön ja herkistän aistejani. Rouskutus vaikuttaa tulevan jostain vesiputkien alta, eristeen kätköistä.

Luovutan. Tuskin pystyn otusta löytämään saati karkottamaan. Vedän korvatulpat päähäni ja jatkan uniani.

Seuraavina öinä ääntä ei enää kuulu. Ehkä jyrsijä on saanut kulkureittinsä valmiiksi, ja nyt se vipeltää alapohjan eristevillojen kätköissä.

Muutaman kerran olen onnistunut näkemään äänen aiheuttajan: se on metsähiiri, joka varovasti kurkistaa sohvanreunan takaa. Sama otus näyttäytyy toisinaan myös lintulaudan vieressä olevan kalliokolon suulla. Kolo on syntynyt siihen aikoinaan talon perustusten louhinnasta.

Aniharvoin yöllisen vipellyksen aiheuttaja näyttäytyy asuinhuoneessa. Kuva: Juho Rahkonen

Kotini ja sen pihapiiri varmaankin toimii melkoisena hiirimagneettina; mutta minähän olenkin luontokuvaaja. Kaikki, mukaan lukien vaimoni, eivät ole pallokorvista niin innoissaan. Aihe onkin poikinut perheriitoja.

Metsähiiri on kookas, pitkähäntäinen ja isokorvainen. Turkki on päältä hiukan punertavan ruskea ja alta valkoinen. Suuret silmät kertovat, että kyse on hämärä- ja yöeläimestä.

Toisinaan otus näyttäytyy myös päivänvalossa. Silloin se yleensä vilahtaa kolosta koloon, mahdollisimman nopeasti ja huomaamattomasti.

Marras–joulukuun aamun hämärässä, kun luonnossa on hiirenhiljaista, näen usein siimahännän vipeltävän maakolostaan pihan poikki lintulaudalle ja takaisin. Pieni hahmo vilahtaa maan alle, ja hetken päästä sen pää putkahtaa esiin jostain toisesta kohdasta.

Pihapiiri on hiirille oiva elinympäristö, koska varastot, leikkimökit, tavarat ja halkopinot tarjoavat niille suojaa. Herkät aistit ja nopeat liikkeet ovat pikkunisäkkäille elinehto, sillä ne ovat alituisessa vaarassa jäädä kissojen, kettujen ja pöllöjen saaliiksi.

Metsähiiri on lähisukulaistaan kotihiirtä kookkaampi, ja metsähiirellä on huomiota herättävän isot takajalat kuin jollakin hyppyrotalla. Metsähiiren häntä on ruumiin pituinen; kotihiirellä häntä on selvästi ruumista lyhyempi.

Metsähiiri on tullut esiin kolostaan tutkimaan lumisia maisemia. Kuva: Juho Rahkonen

Ilmojen kylmentyessä jyrsijät tulevat mielellään sisälle taloihin. Kaikkiruokaiset karvakaverit voivat saada aikaan ikävää sotkua syömällä, järsimällä ja ulostamalla.

Metsähiiri on taitava kiipeilijä, ja niinpä se pääsee sisälle taloihin ja mökkeihin muun muassa tuuletusaukkojen kautta. Hiiri kiipeää myös korkealle puihin ravintoa etsimään ja saattaa tehdä asumuksensa linnunpönttöön.

Hiirten kulkureittien tukkimiseksi talon aukkoihin voi asentaa 5–7 millimetrin rautalankoverkon. Näin ilmanvaihto toimii, mutta hiiret ja muut kutsumattomat alivuokralaiset pysyvät ulkona. Metsähiiren tai kotihiiren voi myös pyytää loukulla, sillä ne eivät ole rauhoitettuja, toisin kuin muut hiirilajimme.