Soitin kolmelle läheiselle, mutta kellään ei ollut aikaa puhua

Vanhemmille kasataan yhä enemmän velvollisuuksia. Metatyö on kasvanut, esimerkiksi Wilmassa täytyy muistaa lukea viestejä ja vastata opettajille. Huomasin vasta äskettäin, että Wilmasta näkee kokeet, jotka vaativat ”nähdyksi tulemista”.

Ruksasin kaikki kokeet vuoden ajalta nähdyksi opettajille. Tätä ennen olen pysynyt hyvin kartalla lasten kokeista, kun he ovat tuoneet niitä näytille ja välillä myös allekirjoitettavaksi.

Lista jatkuu: harrastusten Whatsapp-ryhmissä pitää pysyä kartalla aikatauluista ja tulevista tapahtumista, vapaaehtoisia tarvitaan kisoihin toimitsijaksi, jonkun pitäisi tulla pitämään kahviota ja leipoa sinne. Pitää myös ostaa lasten kavereillekin syntymäpäivälahjat, päivittää vaatevarastoa ja urheiluvälineitä.

Siinä sivussa on muistettava kaikki asuntoon, autoon ja talouteen liittyvät velvollisuudet. Samalla sosiaalinen media leikkaa ajastamme sellaisen kakunviipaleen, että pahimmillaan siihen tuhlautuvan ajan voisi laskea vuosissa koko elämän ajalta. Jos somea ei olisi, olisimmeko vähemmän kiireisiä?

Kiireellä on suorat vaikutukset siihen, että kaipaamme yhä enemmän yhteyttä toisimme. Kaipaamme aitoja kohtaamisia, keskusteluita ja kuulluksi tulemista.

Yhtenä iltana olin lenkillä ja havahduin siihen, että voisin soittaa jollekin ystävälle tai sukulaiselle. Kaipasin kuuntelevaa korvaa. Puhelimessa puhuminen on ainakin itselläni vähentynyt, mutta tuona iltana tuntui siltä, että nyt olisi kerrankin aikaa vaihtaa kuulumisia pintaa syvemmältä.

Sain muutaman heistä kiinni, mutta puhelut kestivät ehkä kymmenen minuuttia – koska heillä oli kiire. Kerkesin pähkinänkuoressa kertoa siis asiani, kunnes heidän oli lopetettava. Toisaalta jos joku läheinen soittaa minulle, olen itse yleensä ihan yhtä kiireinen.

Kun kellään ei ollut aikaa jutella kauempaa, päädyin kuuntelemaan varpusten sirkutusta pensaissa. Luonnon kanssa voi ainakin kokea olevansa yhteydessä, sillä sinne on aina ovet avoinna. Luonto ottaa vastaan ilot ja surut.

Mietin, kuinka vaikeaa on nykyisin enää löytää yhteyttä. Tai varsinkaan aitoa yhteyttä. Saatamme kertoa nopeasti toiselle, että hyvää kuuluu, mutta emme pääsee syvemmälle tasolle, kuten siihen, mistä olemme kiitollisia tai mikä painaa mieltä.

Ei olekaan ihme, miksi etsimme yhteyttä itseemme ja toisiimme mitä kirjavimmin keinoin. Yksi käy metsästämässä, toinen pulahtaa avantoon, kolmas tekee hengitysharjoituksia. Yhteyden etsiminen on universaali asia, joka saa myös uskonnollisia sävyjä. Luonnossa ja Jumalassa on mielestäni jotain samaa: molemmat ovat pysyviä.

Onneksi on lopulta niitä ihmisiä, joiden kanssa keskusteluyhteys löytyy heti, vaikka aikaa näkemisestä olisi kulunut kymmenen vuotta. Sellaisia ihmissuhteita kannattaa vaalia.