En tullut nuorena ajatelleeksi, että äidinkielen voi unohtaa

Kirjoitin ylioppilaaksi 32 vuotta sitten.

Analysoin äidinkielen kirjoituksissa Peter Bichselin novellia Pöytä on pöytä. Novelli kertoo yksinäisestä miehestä, joka kokee arkensa tylsäksi.

Mies alkaa kutsua asioita ja esineitä uusilla nimillä. Hän kirjoittaa uudet nimitykset vihkoonsa ja unohtaa lopulta oikeat. Jonkin ajan päästä mies ei enää ymmärrä, mitä muut ihmiset puhuvat, eivätkä muut ymmärrä, mitä mies puhuu. Ihmiset ja heidän kanssaan puhuminen alkavat pelottaa miestä ja hän erakoituu.

Kaksi lastamme on ollut osan päiväkotivuosistaan kielikylpyryhmässä ja käynyt alakoulun kielikylpyluokalla.

Kielikylpy on sanana mielestäni hyvin kuvaava. Lapselle entuudestaan vieras kieli ympäröi hänet kuin vesi kylvyssä. Lapsi altistuu kielelle ja oppii matkimalla ja kyselemällä. Vierailta ja oudoilta tuntuvat sanat saavat yksi kerrallaan merkityksen ja lapsi oppii ilmaisemaan myös ajatuksiaan.

Uudenlainen oppimistilanne ja osaamattomuuden tunne voi kuitenkin kuormittaa lasta. Lapsemme olivatkin aluksi kielikylpypäivien jälkeen tavanomaista väsyneempiä.

Uuden kielen oppiminen on vanhemmiten usein vaikeampaa kuin lapsena. Ääntämisessä vielä harvempi saavuttaa lapsena kielen oppineen puhujan tason, jos kielen opettelu aloitetaan lapsuuden herkkyyskauden jälkeen.

Lapsuudessani puhuttiin kielipäästä ja ajateltiin, että sitä joko on tai ei ole. Oppimiskyvyssä ja -nopeudessa voi olla eroa ihmisten välillä, mutta sitkeä harjoittelu tuottaa useimmiten tuloksia.

Isovanhempieni ja heidän vanhempiensa sukupolvilla ei yleensä ollut edes mahdollisuutta opiskella vieraita kieliä. Tästä huolimatta monet lähtivät, kuten omat isoisovanhempanikin, Amerikkaan tai Ruotsiin.

Uutta kieltä opeteltiin todennäköisesti hyvin samalla tavalla kuin kielikylvyssä, altistumalla, kuuntelemalla ja matkimalla. Kielitaito kehittyi välttämättömyydestä löytää oma paikka ja elanto uudessa ympäristössä.

Kielitaito avaa yhteyksiä ihmisten välille. Ilman yhteistä kieltäkin on mahdollista osoittaa toiselle ihmiselle erilaisia tunteita. Ilmeiden ja eleiden merkitys kasvokkain tapahtuvassa vuorovaikutuksessa on suuri.

Opitun taidon voi myös unohtaa, jos sitä ei pidä yllä aktiivisesti.

Tämän moni meistä tietää liiankin hyvin. Käyttämättä jäänyt kieli on ruostunut ja taidon aktivointi vaatii aikaa ja motivaatiota. Aivoja rappeuttava muistisairaus voi edetessään viedä mennessään ei ainoastaan vieraan kielen osaamisen, vaan myös äidinkielen puhumisen taidon.

En muista enää, miten analysoin ylioppilaskirjoituksissa novellia. Siitä olen kuitenkin varma, ettei mieleeni nuorena tullut, että miehellä olisi voinut olla muistisairaus.

Myöhemmät kokemukseni muistisairaiden kanssa kommunikoinnista ovat osoittaneet, että vaikka sanat katoavat ja vaihtuvat toisiin, ihminen niiden takana kaipaa tulla nähdyksi ja ymmärretyksi.