Livahdin pikkupoikana salaa vanhaan laivaan – vuosikymmeniä myöhemmin se osoittautui ainutlaatuiseksi

”Mennäänkö satamaan?” ”Mennään.”

Siinä ei tarvittu enempää sanoja. Olimme poikia 1970-luvun lopun Helsingissä ja kaikesta tekniikasta kiinnostuneita. Oli viikonloppu ja kesä, joten nykyisen Länsisataman alue oli tavallista hiljaisempi.

Asuimme kaupungin laidalla sataman, viljasiilojen ja laivatelakan vieressä. Seutu oli siihen aikaan eräänlaista joutomaata, puoliksi teollisuusaluetta ja puoliksi kaupungin hoitamatonta takapihaa. Vain tärkeimmät paikat oli aidattu.

Satamaan johti junarata, jota pitkin telakalle tuotiin terästä ja viljasiiloilta vietiin lastia eteenpäin. Viikonloppuna kiskot olivat tyhjät ja niitä pitkin oli helppo kulkea.

Varastojen seinissä näkyi haalistuneita kylttejä, joissa luki: pääsy kielletty. Ne kuuluivat maisemaan samalla tavalla kuin nosturit, siilot ja laiturit. Silti niiden ohittaminen sai jännityksen tuntumaan vatsanpohjassa: tämä ei enää ollut ihan luvallista.

Meitä kiehtoivat erityisesti romukasat. Niissä lojui koneenosia, vaijereita, rautaa ja kaikkea sellaista, mikä ruokki mielikuvitusta. Jokainen retki saattoi johtaa löytöön.

Sinä viikonloppuna löytö oli vanha laiva nimeltä Johan.

Se oli kiinnitetty yksinään laituriin viljasiilojen viereen. Laiva näytti hylätyltä, vähän surulliseltakin, aivan kuin se olisi jäänyt odottamaan jotakin, mitä ei enää koskaan tulisi.

Vilkaisimme toisiamme ja sitten ympärillemme. Ketään ei näkynyt. Yhteisestä sanattomasta päätöksestä lähdimme kävelemään laskusiltaa pitkin kannelle.

Höyrylaiva Johan teki viimeisen matkansa hinauksessa vuonna 1963. Tässä Johan Katajanokan satamassa 1970.  Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / Simo Rista

Tilanne tuntui yhtä aikaa pelottavalta ja kiehtovalta. Olimme tavallisia poikia emmekä yleensä tehneet mitään kiellettyä.

Emme uskaltaneet jäädä tutkimaan laivaa pitkäksi aikaa. Suuntasimme siksi suoraan sinne, mikä tuntui kaikkein tärkeimmältä: konehuoneeseen. Sen ovi oli kaikkien odotusten vastaisesti lukitsematta.

Ovi aukesi ruosteisten saranoiden naristessa. Pitkät metalliportaat veivät kerros kerrokselta syvemmälle laivan sisään. Alhaalla oli hämärää, mutta kattoikkunoista tuli juuri sen verran valoa, että ympärillä olevat laitteet erotti.

Muistan ruosteen. Muistan vivut ja putket.

Ja muistan keskellä konehuonetta ison metallisen möhkäleen, jonka ympärille kaikki tuntui rakentuvan.

Odotin kuitenkin ehkä jotakin näyttävämpää. En ymmärtänyt näkemästäni oikein mitään. Konehuone oli lopulta pieni pettymys.

Kauempaa emme uskaltaneet laivaa tutkia. Nousimme kannelle ja takaisin laskusillalle.

Puolivälissä laskusiltaa jännitys muuttui äkkiä todelliseksi, kun laiturille kaartoi poliisiauto.

Johan seisoi satamassa Helsingin laitamilla Katajanokan ja Hietalahden teollisuusalueiden lähellä.  Kuva: Reino Kalliomäki

Yritimme näyttää mahdollisimman huolettomilta, vaikka sydän hakkasi kuin höyryvasara. Kävelimme muina miehinä auton ohi. Kukaan ei pysäyttänyt meitä eikä kysynyt, mistä olimme tulossa. Vasta vähän kauempana uskalsimme taas hengittää.

Ajattelin pitkään, että kyse oli vain yhdestä lapsuuteni jännittävimmistä retkistä. Vasta myöhemmin aloin selvittää, millainen laiva Johan oli ollut.

Alun perin laivan nimi oli Johan Jeansson. Se oli vuonna 1930 Helsingborgissa rakennettu valtamerikelpoinen höyryrahtilaiva.

Samalla ymmärsin myös, mitä olin konehuoneessa nähnyt.

Se suuri metallinen möhkäle oli trippelihöyrykone, yli 800 indikoidun hevosvoiman voimalaite – koko laivan sydän.

South Shieldsin rannalla nautitaan kesäpäivästä 1950-luvun lopulla, kun Johan Jeansson tekee lähtöä merelle. Tyne kuului tuolloin Britannian vilkkaimpiin hiili- ja rahtisatamiin. Kuva: Chris Kleiss

Kivihiiltä höyrykattilaan olivat aikanaan lapioineet nokiset lämmittäjät samalla tavalla kuin myöhemmin olemme nähneet elokuvissa ja vanhoissa valokuvissa.

Höyryn voimalla Johan kuljetti puutavaraa, ratapölkkyjä ja hiiltä lähimaiden ja vähän kaukaisempienkin satamien välillä vaatimattomalla 9,5 solmun nopeudella.

Vuonna 1963 laiva teki viimeisen matkansa hinauksessa. Komentosillalla oli silloin 71-vuotias merikapteeni Ivar Kjellberg. Hän merkitsi laivapäiväkirjaan Johanin proomuksi, mitä se siinä vaiheessa jo käytännössä olikin, vaikka kone ja kattila olivat yhä tallella.

Sen jälkeen alusta käytettiin kelluvana viljavarastona. Viljaa mahtui sen uumeniin miljoonia kiloja. Ensimmäisinä vuosina osa hyteistä oli teollisuusvartijoiden majoituskäytössä, mutta asuntotilanteen helpottuessa laiva jäi tyhjilleen.

Johanin tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän. Helsingin Sanomat kertoi lokakuussa 1983, että laivalla oli enää yksi vuosi jäljellä viljavarastona. Asiantuntijat olivat arvioineet laivaa ja pitivät Johanin kuntoa yllättävän hyvänä.

Puinen kansi oli huonossa kunnossa ja irtaimistoa oli vuosien aikana ryöstetty, mutta runko oli säilynyt hyvänä. Kelluvakin viljavarasto piti tarkastaa säännöllisesti, ja alus oli siksi nostettu neljän vuoden välein telakalle rungon tarkastusta ja korjausta varten.

Myös höyrykone ja kattila olivat teknisesti hyvässä kunnossa.

Johania ehdotettiin museolaivaksi Kotkaan. Entistämisen hinnaksi arvioitiin noin miljoona markkaa. Rahaa ei kuitenkaan löytynyt. Samaan aikaan pelastettiin höyryjäänmurtaja Tarmoa ja majakkalaiva Kemiä, ja niiden säilyttäminen meni ymmärrettävästi edelle.

Höyryjäänmurtaja Tarmosta tehtiin museolaiva. Siihen, samoin kuin majakkalaiva Kemiin, voi tutustua Kotkassa merikeskus Wellamossa.  Kuva: Kari Salonen

Lopullinen oivallus laivan merkityksestä selvisi, kun selailin myöhemmin Erkki Riimalan vuonna 1983 ilmestynyttä kirjaa Suomalaisia höyrylaivoja 150 vuotta.

Kirjan takakannessa on kuva Johanista. Kuvateksti toteaa lakonisesti, että alus oli viimeinen oman tyyppinsä jäljellä oleva valtamerten rahtihöyry.

Lause pysäytti.

Sama vanha laiva, johon olimme poikina kiivenneet hetken mielijohteesta, ei ollut mikä tahansa käytöstä poistettu alus. Se oli viimeinen lajiaan. Vastaavia hiilellä kulkeneita 1930-luvun rahtihöyryjä ei tiettävästi ole säilynyt missään päin maailmaa.

Erkki Riimalan kirjan Suomalaisia höyrylaivoja 150 vuotta takakannessa on kuva ja selostus Johan-laivasta. 

Muutamaa vuotta sen jälkeen, kun olimme kiivenneet Johanille, sama kaverini sai ensimmäisen kotitietokoneensa.

Se oli alkeellinen, ja vietimme lähes kokonaisen päivän kopioimalla käsipelillä tietokonelehden sivuilta ohjelmaa kirjain kirjaimelta. Kun viimeinenkin koodirivi oli saatu syötettyä, näyttöruudulla alkoi liikkua pieni neliö tasaisesti laidasta toiseen.

Se oli kaikki, mitä ohjelma teki. Silti olimme saavutuksesta suunnattoman onnellisia.

Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt eläneeni tuolloin kahden teknisen murroksen rajalla. Yksi aikakausi oli katoamassa samalla, kun toinen oli vasta syntymässä.

Sataman ruostuva höyrylaiva ja vihreänä hohtava tietokonenäyttö kuuluivat hetken aikaa samaan maailmaan.

Johan romutettiin Haminassa vuonna 1985.