Ikivanha vesimylly jauhaa taas viljaa – aikoinaan se aiheutti repiviä riitoja myllärin ja maanviljelijoiden välillä

Vesi solisee, puiset rattaat rahisevat, myllynkivet jyrisevät ja ilmassa leijailee valkoista jauhopölyä. Ollaan Kirakan vesimyllyssä lähellä Perniötä. Paikalle löytää helposti, kun seuraa tasaisen peltomaiseman keskellä kiemurtelevaa pientä vesiuomaa.

Myllyn ääressä työskentelee Jukka Päivärinta. Hän säätää tottunein ottein kivien väliin soljuvaa jyvävirtaa ja jauhinkivien välistä etäisyyttä.

”Säädöt pitää tehdä niin, että jauhoihin tulee hyvä sormituntuma”, hän kertoo hymyillen.

Jukka on mylläri kolmannessa polvessa, sillä hänen isoisänsä hankki kahden vesimyllyn pientilan vuonna 1931. Ammattimainen toiminta kuitenkin loppui 1950-luvun alkuvuosina.

Jyvien annostelu kivien väliin vaikuttaa ratkaisevasti myllyn toimintaan ja jauhojen laatuun. Ravistuslaitteiston ja kulmansäädön avulla mylläri voi määrittää tarkasti sopivan vauhdin. Kuva: Sanne Katainen

Myllyn säilymisen kannalta oli onni, että toiminnan päätyttyä rakennus otettiin varastokäyttöön – näin katto pysyi hyvässä kunnossa vuosikymmeniä.

”Tekniikka kiinnosti, ja halusin nähdä, saisiko myllyn vielä herätettyä henkiin”, Jukka muistelee.

Tuumasta toimeen ryhdyttiin tarmokkaasti. Alussa intoa oli enemmän kuin osaamista, mutta vähitellen myllyn salat alkoivat aueta. Kunnostustyöhön osallistuivat myös Jukan isä ja veli.

Suurin korjauskohde oli padolta myllylle vettä johtava puuputki. Toiminnan aikana se oli pysynyt hyväkuntoisena, sillä jatkuva veden virtaus kyllästi puun. Kun mylly jäi seisomaan, putki kuivui ja lahosi.

Muita isoja korjattavia kohtia olivat patoluukku ja vesiturbiinin kotelo, joka vuoti ja oli täynnä vuosien saatossa kertynyttä likaa.

Vesiturbiinin tuottama voima siirtyy myllyn koneistoon akseleiden ja rattaiden kautta. Keskusakselin puiset hampaat toimivat samalla turvana, sillä tukoksen sattuessa hammas murtuu ja suojaa laitteistoa suuremmilta vaurioilta. Kuva: Sanne Katainen

Muilta osin myllyn käyttölaitteisto oli säilynyt yllättävänkin hyvässä kunnossa. Osa keskirattaiden puisista hampaista piti kuitenkin korjata. Tämä työ opetti perinteisiä puusepän taitoja.

Vuosien työn jälkeen mylly heräsi uudelleen eloon vuonna 1986. Ensimmäisessä käynnistyksessä paikalle oli kokoontunut runsaasti yleisöä, ja tunnelma kohosi kattoon, kun myllynkivet vihdoin pyörähtivät liikkeelle.

Käsin jauhaminen oli kovaa työtä ja kuului tyypillisesti naisille. Vesimyllyn ansiosta aikaa vapautui muihin askareisiin. Kuvassa vasemmalla on myllykivien suojakotelo eli kahna ja sen päällä suppilo eli tuutti. Oikealla höyläpenkin päällä näkyy kappoja sekä voimansiirtorattaan puisia hampaita. Kuva: Sanne Katainen

Suomessa on aikanaan ollut paljon vesimyllyjä, mutta toimivia on enää harvassa. Toiminnan päätyttyä vesimyllyistä ei usein jää juuri mitään jäljelle, etenkin puuosat lahoavat nopeasti veden äärellä.

Mitä syvemmälle vesimyllyjen historiaan paneutuu, sitä kiehtovampi ja moniulotteisempi tarina avautuu. Vesimylly ei ollut pelkästään vallankumouksellinen tapa valjastaa virtaavan veden voima hyötykäyttöön, vaan myllyt vaikuttivat myös ruokahuoltoon, maankäyttöön ja verotukseen. Ne edistivät viljelymenetelmien kehittymistä ja vauhdittivat maatalouden rakennemuutoksia.

Riidoiltakaan ei vältytty. Suurimmat kiistat syntyivät, kun yhteinen ja yksityinen etu törmäsivät – näin kävi myös Kirakassa, jossa erityisesti 1800-luvulla käräjöitiin tiuhaan myllyn ja sen aiheuttamien ongelmien vuoksi.

Historian ja kulttuuriperinnön näkökulmasta nämä kiistat ovat lopulta arvokkaita, sillä niiden kautta saadaan arvokasta lisätietoa myllyjen toiminnasta ja merkityksestä paikalliselle yhteisölle.

Perinteisen suuren vesipyörän sijaan Kirakan myllyssä käytetään raudasta valmistettua vesiturbiinia. Kuvan turbiini on otettu talteen toisesta samassa vesiuomassa sijainneesta myllystä. Kuva: Sanne Katainen

Alkuaan myllyä voitiin käyttää vain kevään ja syksyn tulva-aikoina, Jukka kertoo. Silloin ongelmia ei juuri syntynyt, sillä myllyn toiminta muutti vesiuoman virtausta vain vähän.

”Myllyn tuottavuutta pyrittiin tietenkin maksimoimaan. Niinpä jo noin 200 vuotta sitten myllyn yläpuoliseen vesistöön tehtiin useita patorakennelmia, jotta jauhatusta voitiin jatkaa mahdollisimman pitkään. Tällöin saattoi käydä niin, että vesi nousi pelloille”, kertoo Päivärinta.

Talven tulvavesien synnyttämistä orasjäätiköistä ja kesäisistä vesivahingoista heinäniityillä joutui lähes jokainen mylläri käymään käräjiä.

”Jälkikäteen voi todeta, että syytä oli molemmissa osapuolissa, sillä myllyn alapuolisten vesiuomien kunnossapito kuului maanomistajille”, Jukka toteaa.

Patoluukun avaamiseen käytetään työhön erikseen valmistettua rautakankea. Juuri patoaminen ja siitä seuranneet tulvat olivat aikoinaan suurin riitojen aihe.  Kuva: Sanne Katainen

Mylläystä ei tehty tasaisesti läpi vuoden, vaan kiireisin aika oli sadonkorjuun jälkeen. ”Jyvät kuitenkin säilyvät paremmin kuin jauhot, joten myllyllä saatettiin käydä jauhattamassa pienempiäkin määriä, esimerkiksi säkki tai pari”, kertoo Jukka.

Muina aikoina myllärille toi merkittävää lisätuloa esimerkiksi pärehöylä.

”Aikanaan päre oli lähes ainoa mahdollinen vaihtoehto kattomateriaaliksi. Siksi halusin hankkia tänne pärehöylän myllyn rinnalle”, Jukka kertoo.

Kirakan myllyn varusteena sellainen oli jo 1800-luvulta lähtien.

Kyse ei ole vain museoesineestä – vesivoimalla toimiva pärehöylä on yhä täysin käyttökunnossa, ja sen avulla Jukka on tehnyt kattomateriaalit moneen rakennukseen.

Monissa myllyissä veden voimaa hyödynnettiin muuhunkin kuin viljan jauhatukseen. Kuvan pärehöylällä on todennäköisesti tehty suurin osa lähialueen päreistä ennen tiilikattojen yleistymistä. Kuva: Sanne Katainen

Suomessa vesimyllyjen kulta-aika sijoittuu 1800-luvun loppupuolelle ja 1900-luvun alkuun. Sotien jälkeen myllyt kokivat vielä yhden vilkkaan kauden, kun karjatalous kehittyi ja siirtoväki perusti pientiloja.

1950-luvulla tekniikan kehitys muutti tilanteen. Paikalliset myllyt korvattiin suuremmilla alueellisilla laitoksilla, ja tilakohtainen jauhatus siirtyi sähköllä tai traktorilla toimivilla kotitarvemyllyillä hoidettavaksi.

Tämä vaikutti kuitenkin myös maaseudun sosiaaliseen elämään: jyvien jauhattaminen paikallisessa myllyssä oli ollut viljelijöille virkistävää vaihtelua arkeen. Myllyllä vaihdettiin kuulumisia ja jaettiin tietoja, kanssakäyminen oli vilkasta.

Historianopettajana nykyään toimiva Päivärinta puhuu lämpimästi kulttuurin ja ihmisten kohtaamisen merkityksestä. ”Kaiken kehityksen keskellä on hyvä muistaa, että juuri kulttuuri on se asia, jonka ääreen ihmiset kokoontuvat ja joka tekee elämästä mielekästä.”

Myllyn ylläpidosta vastaa kulttuuriyhdistys Kirakan mylly ry. Sen tehtävänä on paitsi säilyttää ja ylläpitää mylly, myös järjestää erilaisia kulttuuritapahtumia.

Vuodesta 1987 lähtien myllyn alueella on vuosittain järjestetty kesäteatteriesityksiä. ”Tarkoituksena on ollut tuoda ja tuottaa laadukasta kulttuuria ihmisten iloksi”, Päivärinta kertoo.

Tänä syksynä 11.lokakuuta järjestetään vielä yksi esitys: Marielle Eklund-Vasaman ohjaama ja kiitosta saanut komedia Babylon, joka tarkastelee huumorin keinoin vallan ja vallankäytön ilmiöitä.

Teatteritoiminnalle tarjoaa hienot puitteet paitsi mylly myös alueelle rakennettu ”harmaa kylä”. Se koostuu paikalle siirretyistä, ajan kauniisti patinoimista vanhoista hirsirakennuksista.

”Monet niistä olivat romahtaneet, mutta täällä ne saivat uuden elämän”, Jukka kertoo.

Jukka Päivärinta vaalii kulttuuria, ja alueella järjestetään joka kesä teatteriesityksiä. Sateella näytökset siirtyvät ”harmaan kylän” perinnerakennusten suojaan. Kuva: Sanne Katainen

Kirakan vesimylly on ainutlaatuinen ympäristö ja tuulahdus menneestä ajasta. Myllyn ja alueen rakennuksien ylläpito on työlästä, mutta Jukka kokee sen sydämenasiakseen. ”Haluamme jättää myllyn jälkipolville hyvässä toimintakunnossa.”

Nykyään myllyllä järjestetään toimintanäytöksiä noin neljästä viiteen kertaa kesässä, osa niistä teatteriesitysten yhteydessä.