Raitansa kadottanut seepra auttaa puhumaan kuolemasta lapsen kanssa

Seepran paras kaveri Tirppa on kuollut traagisesti lennettyään puuta päin. Seepra suree niin, että häneltä katoavat raidat. Koko hänen kehostaan tulee täysin musta.

Maaret Kallion kuvakirja Seepra joka kadotti raitansa kertoo lapsen surusta ja muista tunteista, joita läheisen kuolema voi aiheuttaa.

Seepra haluaa olla yksin ja juoksee pois. Hänen perheensä ja ystävänsä pitävät kuitenkin häntä silmällä ja huolehtivat hänen perustarpeistaan.

Surunkin keskellä on tärkeää syödä, nukkua ja leikkiä. Lopulta Seepra pystyy ottamaan vastaan lohdutusta.

”Haluaisin taas olla ihan pieni”, Seepra sanoo.

Norsu sulkee hänet syliinsä. ”Ei mikään ihme, kultaseni. Suru on nyt niin suuri.”

Kirjan opetus on, että lasta ei saa jättää surunsa kanssa yksin. Vaikeistakin asioista pitää puhua suoraan, mutta lapsen tahdissa.

Eläinhahmojen inhimillistäminen vääristää todellisuutta luonnon kiertokulusta, minkä vuoksi lukeminen tuntuu paikoin ristiriitaiselta.

Tarinassa saaliseläimet kerääntyvät leijonan ympärille kuin seurakunta papin saarnaa kuuntelemaan.

Satuilu silti suotakoon. Inhimillistetyt eläinhahmot päähenkilöinä on varmasti mietitty ratkaisu. Se tekee teemasta helposti lähestyttävän ja kenties vähemmän ahdistavan kuin jos kirja kertoisi ihmislapsen ikätoverin kuolemasta.

Lotta Forsin pastellisävyisen kuvitus savannin auringonlaskuista ja -nousuista sopii hyvin teemaan.

Seepran raitojen katoaminen ja palaaminen on hieno kuvakerronnallinen oivallus. Lapsen on sen avulla helppo seurata tarinan kulkua.

Kirjassa on 50 sivua ja sivuilla melko paljon tekstiä. Pitkä kuvakirja antaa mahdollisuuden syventyä ajan kanssa aiheen äärelle, mutta paikoin samoja asioita kerrotaan sekä sanoin että kuvin.

Kirjaa suositellaan yli viisivuotiaille. Omat kuusivuotiaani pitivät kirjan tarinasta ja halusivat, että se luetaan uudelleen.

Maaret Kallio: Seepra joka kadotti raitansa. 50 sivua. WSOY. Kuva: WSOY