
Nykyisin pääosa paikallissääennusteista on tietokoneiden varassa ja ne laaditaan automaatiota hyödyntäen. Ennen 1900-lukua pilvitaivaan tarkkailu oli sään ennustamisen tärkeimpiä keinoja ja tietoa tulevista keleistä saatiin tulkitsemalla pilvien liikkeitä, muotoja ja väriä.
Vanhan kansan lorumaisissa viisauksissa, kuten ”luoteistuuli pilvet huuti”, tai ”pilvet niin kuin sukset, avaa sateen ukset”, on vinha perä: luoteesta puhaltava tuuli ajaa usein pilvet pois taivaalta ja tuo mukanaan kirkkaampaa poutasäätä, ja taivaalla näkyvät tietyntyyppiset pilvet kertovat suurella varmuudella sateen lähestymisestä.
Näyttävä aamurusko tarkoittaa usein, että sää muuttuu päivän aikana sateiseksi eli ”aamunrusko, päivän pasko”, kuten ennen vanhaan veisteltiin. Iltarusko taas oli hyvä rusko, joka enteilee kaunista keliä seuraavalle päivälle.

Miten säätä voi sitten oppia ennustamaan pilvistä? Helpoiten tunnistettava muutos on paksun kumpupilven päälle muodostuva alasimen muotoinen pilvimassa, joka enteilee kuurosateita ja ukkosta.
Valkoisia kumpupilviä kutsutaan kauniin ilman pilviksi, eikä niiden aikaan säässä ole odotettavissa suuria muutoksia. Kun taivaan peittää ohut harsopilvi, kertoo se lähestyvästä lämpimän ilman rintamasta.
Synkkenevä tumma taivas ja paksu yhtenäinen pilviverho voi enteillä hyvinkin pitkäaikaista ja kovaa sadetta. Tällöin pitkänmatkan retkeilijän on parasta alkaa miettiä mahdollista sateensuojaa ja veneilijän suunnata kohti rantaa mahdollisen ukkosen varalta.
Maatilan töitä ei enää suunnitella pilviä ja iltaruskoa katselemalla, mutta taivaalla tapahtuvia muutoksia seuraamalla voi yhä täydentää paikallisia ennusteita ja saada tärkeää tietoa tulevien tuntien säästä.
Esimerkiksi vesillä tai pohjoisen avotuntureilla kulkiessa ukkosrintamat, kovat kaatosateet tai sankka sumu voivat olla todellisia vaaratekijöitä, joten säätä kannattaa opetella sähköisten ennusteiden lisäksi arvioimaan myös luonnonmerkkeihin tutustumalla.
Ilmakehän alin kerros eli troposfääri on jaettu karkeasti kolmeen osaan. Pilviä kutsutaan yläpilviksi, keskipilviksi tai alapilviksi riippuen siitä, missä troposfäärin osassa ne esiintyvät.
Alapilvet
Pilviä, joiden alareuna sijaitsee noin 0–2 kilometrin korkeudessa.
Kuuropilvi eli Cumulonimbus on korkea ja tornimainen ja Suomessa jopa 10 kilometrin korkeuteen ulottuva kumpupilvi.
Kumpupilvi eli Cumulus on pyöreälinjainen alapilvi, jonka ulkonäkö voi vaihdella pienistä hattaroista tummiin ja massiivisiin pilvimassoihin.
Kumpukerrospilvi eli Stratocumulus on yleinen pilvilaikuista, hattaramaisista pilvijonoista ja pilvirullista muodostuva pilvimatto.
Sumupilvi eli Stratus on tasaisen harmaa, maanpinnasta yli 2 kilometrin korkeuteen yltävä alapilvi.
Keskipilvet
Pilviä, joiden alareuna sijaitsee noin 2–6 kilometrin korkeudessa.
Hahtuvapilvi eli Altocumulus on valkeista tai harmaista laikuista, kokkareista ja nauhoista koostuva ohut pilvilautta.
Verhopilvi eli Altostratus on harmaa, paksu ja piirteetön, koko taivaan peittävä tasainen pilvilautta.
Laaja sadepilvi eli Nimbostratus on tummanharmaa ja yhtenäinen, matalalla roikkuva muodoton ja sateisen näköinen pilvipeite.
Yläpilvet
Pilviä, joiden alareuna sijaitsee noin 5–9 kilometrin korkeudessa.
Untuvapilvi eli Cirrus on jääkiteiden muodostama pitkä, ohuen kuitumainen yläpilvi, jonka muodot muistuttavat koukkuja, raitoja tai sulkia.
Palleropilvi eli Cirrocumulus on jääkiteiden muodostama pieni pallero. Pallerot järjestäytyvät usein jonoihin tai ryhmiin.
Harsopilvi eli Cirrostratus on jääkiteiden muodostama ohut, usein läpikuultava tasainen pilviharso. Harsopilvissä voi havaitaan haloilmiöitä, eli muuta pilveä kirkkaampia renkaita tai kaaria.