Äiti lähti Jääskestä kolmasti evakkoon, ja nyt Ahvolanjärven saunaranta on iäksi menetetty

Loppukesällä 1989 äitini puhelin soi. Siellä oli serkku, Sunin Tapani, joka sanoi: ”Nyt sinne pääsee, mie jo kävin.”

Seuraavana yönä äiti ei saanut unta. Kotitalosta olisi jäljellä vain kivijalka, oli serkku varoittanut. Mutta nyt saisi nähdä saunarannan ja Kokkokallion ja Suninmäen, kaikki tutut paikat.

Matkaa ryhdyttiin järjestelemään. Mukaan lähtivät tätini, setäni ja enoni, kaksi isosiskoani, minä, joka jätin esikoisvauvani mieheni hoitoon, sekä Tapani-serkku.

Syyskuun 23. päivänä pestasimme Viipurin Družba-hotellin edestä kaksi Ladaa kuljettajineen ja lähdimme ajamaan huonoa tietä kohti Jääskeä.

Kotitalon risteyksessä äiti komensi kuskin pysähtymään. Ennen kuin kukaan muu ehti autosta ulos, hän juoksi jo kaukana peltotiellä.

Jyrkälle Kokkokalliolle kuusikymppinen kapusi samaa vauhtia ja katseli siellä sielunmaisemaansa Ahvolanjärveä, kun nousimme hengästyneinä perässä.

Ensin talvi- ja sitten jatkosodassa äiti oli joutunut jättämään kotikylänsä kolmasti. Edellisestä kerrasta oli kulunut 45 vuotta ja yksi päivä.

Syyskuussa 1990 teimme Ahvolaan uuden reissun pikkubussilla ja isommalla porukalla. Mukaan lähti vuonna 1907 syntynyt mummoni, ja pysähdyimme Ihantalassa hänen lapsuudenkotinsa kivijalalla.

Tuolla jälkimmäisellä kerralla matkaan otettiin kahvitermos ja eväskori ja kaihomielen lisäksi annos karjalaista huumorintajua.

Istutimme Sunin tilan takapellolle pussillisen perunoita maan oikean omistajuuden symbolina. Asukkaista ja rakennuksista tyhjentyneessä kylässä kukaan ei tullut estämään.

Karjalankannaksen Jääski oli laaja ja väkirikas pitäjä, jossa oli peräti 60 kylää Vuoksen molemmin puolin. Osa Jääsken läntisistä kylistä jäi Suomen puolelle, kun Neuvostoliitto syksyllä 1944 määräsi uuden rajan.

Tunnetun tarinan mukaan Stalinin peukalo painui kartanpiirtäjän kynän eteen niin, että venäläiset saivat omalle puolelleen Jääsken vauraan teollisuustaajaman, koskivoiman ympärille rakentuneen Enson (nykyisin Svetogorsk).

Ahvolan kylä sijaitsi Jääsken eteläosassa Viipurista Imatralle johtavan maantien varrella. Kylän eteläpuolelta ristesi maantie Hannilan rautatieasemalle. Ahvolassa oli oma kansakoulu.

Ahvolan kylän Sunin tila 1920-luvulla, kuva on otettu Suninmäeltä. Kuva: Mari Ikosen arkisto

Kun mummoni Eeva Sunin synnytyspoltot alkoivat vapunpäivänä 1928, Ahvolan nuorisoseurantalon tansseissa soitti kaksi Einoa, lapsen isä Eino Suni viulua ja Eino Puhakka pianoa. Tanssit piti keskeyttää ja lähteä kuljettamaan ensisynnyttäjää sairaalaan Viipuriin kylän nuorten isäntien yhdessä omistamalla Fordilla.

Ennen Suomen kaupungistumista suurin osa väestöstä asui maaseudulla, ja nimenomaan kylät olivat yhteiskunta pienoiskoossa. Kylät tarjosivat elämälle sekä aineelliset että henkiset eväät.

Äitini lapsuusmuistot olivat lämpimien kesien 1930-luvulta. Sisällissodan haavat olivat umpeutuneet, 30-luvun alun talouslamasta oltiin nousemassa.

Sekatavarakaupassa haasteltiin kuulumiset, lotat pitivät risteyksessä kioskia, koululaiset pelasivat välitunnilla nelimaalia, ja Ahvolassa oli vireää järjestö- ja kulttuurielämää.

Eino ja Eeva Sunin perhe talonsa portailla 1938. Lapset vas. Marja, Heikki ja Sisko. Kuva: Mari Ikosen arkisto

Aina myöhemmin kun omenahillo tuoksui, äiti muisti toisen maailmansodan alkamisen. Kun syyskuun alussa 1939 radiossa kerrottiin Saksan hyökänneen Puolaan, mummo keitti kattilassa omenahilloa.

Marraskuun lopussa 11-vuotias oli menossa kouluun, kun opettaja tuli vastaan ja kertoi, ettei tarvitse tulla, sota oli syttynyt.

Evakkoon Sunin talon väki ja muut ahvolalaiset käskettiin 27. helmikuuta 1940 kahdeksalta illalla. Jääsken asemalla 20 kilometrin päässä piti olla yhdeksältä.

Jokainen pakkasi hätäisesti reppunsa ja pikkusisko nukkensa ja sille vaatteita. Asemalla junaa jouduttiin odottamaan seuraavaan päivään. Taivaanranta hohti punaisena.

Kamiinan lämmittämässä härkävaunussa madeltiin kauemmas rintamasta. Savonlinnan kohdalla tuli ilmapommitus, ja vaunurivin päästä päähän pyyhkäisi konekiväärin suihku. Lentokone oli sen verran kaukana, että luodit eivät tulleet läpi.

Perille Kihniöön juna saapui viiden päivän kuluttua. Perhe asettui Nakkilaan, ja koulun pihalla muut lapset nimittelivät evakkolapsia ryssiksi.

Eino-vaija sai työpaikan Tyrnävältä, lähdettiin sinne. Sieltä Kiukaisiin ja sieltä Pirkkalaan, jossa syntyi perheen neljäs lapsi.

Jatkosodan alussa nelikymppinen Eino Suni kutsuttiin sotimaan. Muu perhe palasi Karjalaan marraskuussa 1941. Se oli toiveikas paluu, vaikka kotitalo löytyi poltettuna ja ruokana oli akanapuuroa.

Isä kotiutettiin jouluksi, ja ensimmäinen talvi elettiin ahtaasti mummon ja vaijan mökissä. Seuraavana kesänä rakennettiin uusi talo. Äiti takoi rauniosta kaiveltuja nauloja suoriksi.

Sähköt saatiin takaisin, pellot tuottivat satoa. Huhtikuussa 1944 äiti pääsi ripille Jääsken kirkossa.

Sunin perhe talvisodassa poltetun kotinsa tilalle rakennetun talon portailla. Lapset vas. Marja, Sisko ja Heikki, välissä pikku Kaarina. Kuva: Mari Ikosen arkisto

Jatkosodan viimeisenä kesänä Ahvolasta lähdettiin surun ja kiireen keskeltä. Äidin mummo kuoli samana aamuna, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi 9. kesäkuuta. Hautajaiskutsut lähetettiin ja piirakat paistettiin, mutta osa sukulaisista oli jo lähtenyt evakkoon.

Sunin vanhaemäntä haudattiin 15. kesäkuuta Jääsken kirkkomaahan. Aukeilla paikoilla hevossaattue liikkui yksi hevonen kerrallaan, jottei olisi herätetty lentokoneiden huomiota. Viipurin suunnasta kuului hautausmaalle tykinlaukauksia.

Evakkomatkalle perhe lähti 19. kesäkuuta illalla, jolloin pommitusvaara oli pienempi. Mukaan otettiin kaksi hevosta, porsas sekä neljä lehmää, joiden paimentaminen Suomen halki olisi äitini tehtävä.

Seuraavana päivänä Eino-vaija, äiti ja Liisa-serkku palasivat vielä ratsain hakemaan toista tavarakärryä. Äiti odotti muita metsän reunassa, kun yläpuolelle ilmaantui vihollisen maataistelukone. Nopeasti hän sitoi hevosen kuusen alle piiloon ja maastoutui ison kiven juureen.

Olen näyttänyt sen kiven tyttärilleni ja pikkusiskolleni.

Marja Suni kotirannassaan Ahvolanjärvellä hieman ennen toista evakkoon lähtöä kesäkuussa 1944. Kuva: Mari Ikosen arkisto

Heinäkuussa 2009 päätin viedä Ahvolaan kolme tytärtäni. Menimme Lappeenrannasta laivalla Saimaan kanavaa pitkin Viipuriin, ja sieltä otimme tilataksin.

Näytin kuljettajalle 1930-luvun karttaa, ja hyvin hän siitä ymmärsi, minne tahdomme. Ihantalan risteyksessä hän pysähtyi pyytämättä Suuren isänmaallisen sodan pramealle muistomerkille. Katselimme sitä kohteliaasti.

Maantie oli suoristunut ja pinnassa upouusi asvaltti. Kun ihmettelin asiaa viiden sanan venäjäntaidollani, kuski huiskautti kädellään selityksen: ”Putin, datša!”

Ainakin yksi Putinin tarkkaan vartioiduista luksushuviloista on Kannaksella, joten tien pitää olla priimakunnossa.

Saunarannan kalliolla istui piknikillä paikallinen perhe. Tervehdimme toisiamme vaivautuneina. Panin merkille uuden nuotiopaikan, johon oli heitelty palamatonta materiaalia kuten säilyketölkkejä.

”Niitʹ pittää sukeltaa pakkoon!” äiti naurahti, kun tyttäreni mainitsivat hänelle rannan kiukkuiset paarmat. Kun kerroin, että kyläaukealle oli ilmaantunut pari huvilan näköistä rakennusta, hän selvästi pahoitti mielensä.

Pelloilla ei onneksi näkynyt Karjalankannaksella vitsauksena leviävää jättiputkea.

16-vuotias Marja Suni Ahvolanjärven Kokkokalliolla syyskuussa 1944 juuri ennen viimeistä evakkoon lähtöä. Kuva: Mari Ikosen arkisto

Heinä-elokuussa 1944 evakoille tuli sana, että rintama oli pysähtynyt Ihantalaan, ja työikäiset kutsuttiin sadonkorjuuseen. Eino-vaija, hänen veljensä, äiti ja Helka-serkku matkasivat takaisin Ahvolaan.

Kotitalossa oli armeijan viestitäydennyspaikka ja puhelinkeskus, mutta palaajat saivat toisen yläkerran huoneista.

Sotilaat auttoivat heinänteossa. Sokerijuurikkaita ei voinut enää pelastaa rikkaruohojen keskeltä, mutta viljaa pantiin seipäille ja puitiin yötä myöten. Tieto aselevosta syyskuun alussa kiihdytti työtahtia.

Syyskuun 19. päivänä kuunneltiin rauhanehdot puhelinkeskuksen radiosta. Kukaan ei itkenyt. Alettiin pakata tavaroita ja ottaa viimeisiä valokuvia.

22.9.1944 hevoskärryt ajettiin Enson ohi kohti Imatraa. Uudelle rajalinjalle oli kiinnitetty tien yli lauta, jossa luki ”valtakunnan raja”. Sotilaat nostivat laudan sivuun, ja niin alkoi Sunin perheen taival kohti ensimmäistä evakkopaikkaa Luhangassa.

Markku Joutsenen teos Saunaranta Ahvolanjärvellä (2018), materiaalina valokuvavedos, vanhat ikkunanpuitteet ja tulitikkurasioita. Kuva: Markku Joutsen

Viimeisen kerran uin Ahvolanjärvessä elokuussa 2018. Mukana reissussa oli yksi tyttäristäni, sisareni Leena ja hänen puolisonsa, valokuvataiteilija Markku Joutsen. Markku vedosti matkakuvista suurennoksia anoppinsa huoneen seinille hoivakotiin.

Saunarannassa paikallisten nuotiopaikka oli muuttunut jätekasaksi, jota yritimme olla katsomatta. Otimme konjakkinaukut ja lauloimme Karjalan kunnailla.

Tietenkään en tuolloin tiennyt, että matka oli viimeinen. Suunnittelin, että seuraavaksi tuon tänne tyttärenpoikani, kun hän vähän kasvaa. Näytän hänelle isomummon saunarannan ja kapuamme Kokkokalliolle. Uimme yhdessä Ahvolanjärvessä.