Intohimoa, ääntä ja vaaraa – ultrat ovat jalkapallon fanaattisimpia faneja

”En halua VIP-puolelle. Se on kuin häkki. Haluan tuonne missä on vaarallista”, todetaan Ultras -dokumentin alussa.

Äänekkyys, värikkyys ja intohimo ovat ultrakannattamisen keskeisiä piirteitä. Ultrat ovat jalkapalloseurojen fanaattisimpia ja omistautuneimpia kannattajia – he tukevat joukkuettaan koko ottelun ajan, säällä kuin säällä.

Ultrakulttuuri on usein muutakin kuin pelkkää kannattamista: siihen voi liittyä vahvaa yhteenkuuluvuutta, protesteja ja jopa kapinallisuutta. Nämä piirteet erottavat ultrat tavallisista faniryhmistä.

Dokumentissa lähdetään kiertämään ympäri maailmaa tavoitteena ymmärtää, keitä ultrat ovat ja mitä heidän yhteisöönsä kuuluminen merkitsee. Haastatellut esiintyvät dokumentissa anonyymeina – syytä tähän ei kerrota suoraan, mutta se käy katsojalle viimeistään dokumentin lopussa selväksi.

Italialaisen ultrakulttuurin syntyä avaa dokumentissa yksi sen ensimmäisistä äänistä: Bari-seuran intohimoinen kannattaja. Hänen mukaansa kulttuurilla ei aluksi ollut mitään selkeää määritelmää: ”Alussa toiminta oli spontaania. Se oli aitoa ja autenttista.”

Ultrakulttuuri tarkoitti sitä, että mentiin kavereiden kanssa stadionille kannustamaan omaa joukkuetta. Lapsena siihen kasvoi luonnostaan: näki fanien soittavan rumpuja ja kuuli heidän huutavan kannustuksia – siihen maailmaan vain tempautui mukaan.

Nykyään, kun lait ovat tiukentuneet ja stadionit on tehty lapsiystävällisemmiksi, perinteinen ultrakulttuurin tunnelma alkaa miehen mielestä kadota.

Se, mikä yhdistää ultrakulttuuria kaikkialla maailmassa, on voimakas yhteenkuuluvuuden tunne – se auttaa ihmisiä löytämään paikkansa maailmassa.

Dokumentissa koetaan vaikuttava, kylmiä väreitä herättävä hetki, kun Indonesiassa koko jalkapallostadion yhtyy lauluun. Kuva: Wacky Tie Films / Yle

Parhaimmillaan fanaattinen jalkapallon seuraaminen voi auttaa ihmisiä selviämään elämän vaikeista hetkistä. Dokumentissa kuullaan argentiinalaista naista, joka tuntee ottelua seuratessaan kuin hänen menehtynyt poikansa olisi yhä hänen kanssaan – jalkapallosta tulee keino selviytyä musertavasta tuskasta.

Ultrakulttuurin valoisat puolet tulevat myös esiin Indonesiassa, missä 17–20-vuotiaat nuoret naiset kokevat sen voimaannuttavana – vastapainona asemalleen toisarvoisina yhteiskunnassa.

Ultrat nousevat dokumentissa myös kansan puolustajiksi.

Egyptiläismiehen mukaan Egyptin vallankumouksen jälkeen 25. tammikuuta vuonna 2011 ultrakannattajat marssivat kaduille hallintoa vastaan. He ovat etulinjassa savusoihtujen ja muiden välineiden kanssa – iskemässä virkavaltaa vastaan kansan nimissä.

Loppupuolella dokumentti nostaa esiin ultrakulttuurin todelliset varjopuolet.

Yksi pysäyttävimmistä esimerkeistä helmikuussa 2012 Egyptissä tapahtunut Port Saidin verilöyly, jossa kuoli 74 ihmistä.

Egyptiläisen miehen mukaan ennen tapaturmaa jalkapallo-ottelun jälkeen kotijoukkue Al-Masrin kannattajat hyökkäävät vierasjoukkue Al-Ahlin kannattajien kimppuun. Hetkeä myöhemmin stadionin valot sammuvat – hyvin erikoisesti ja ilman selitystä. Hänen mukaansa poliisit päästävät Al-Masrin kannattajat heidän ohitseen.

Stadionilta pakoon yrittävät huomaavat, että kaikki sisäänkäynnit on teljetty. Tilanne eskaloituu, kun Al-Masrin kannattajat alkavat puukottaa Al-Ahlin kannattajia. Jotkut yrittävät paeta katsomoiden yläriveille, mutta heidät työnnetään alas noin kahdenkymmenen metrin pudotukseen.

Vaikka dokumentti jättää ultrakulttuurista väkivaltaisen kuvan, yksi asia käy selväksi: jalkapallo on heille enemmän kuin peli – se on koko elämä.