Siritystä kuulee heinikosta vuosi vuodelta vähemmän – hepokattien ääni vaimenee ensimmäisenä

Heinäsirkkojen ja hepokattien sirityksen kovin sesonkiaika alkaa olla parhaillaan käsillä. Lämpimän alkukesän ansiosta tämän vuoden sirkka- ja hepokattisukupolvi varttuu täysikasvuiseksi sirityskuntoon noin kuukauden tavanomaista aiemmin.

”Perinteinen ohje on ollut, että elokuu on paras kuukausi, mutta tänä kesänä kaikki lajit sirittävät jo heinäkuussa ja useimmat aloittivat jo kesäkuussa”, kertoo tietokirjailija Sami Karjalainen.

”Se mitä kuullaan, on seksinkipeiden koiraiden kutsua.”

Suomen heinäsirkat ja hepokatit -tietokirjan kirjoittaneen Karjalaisen mukaan osalle heinäsirkkalajeista on kehittynyt kutsuäänen lisäksi hienostuneita kosioääniä, joilla koiras pyrkii lopullisesti hurmaamaan paikalle saapuneen naaraan.

Heinäsirkkanaaraatkin voivat sirittää, mutta käytännössä ne vain vastaavat koiraalle lyhyillä sirahduksilla.

Osa heinäsirkka- ja hepokattilajeista on uhanalaisia. Ne kärsivät perinnemaisemien ja muiden avointen elinympäristöjen umpeenkasvusta.

Monet lajit esiintyvät Suomessa kuitenkin hyvin runsaina, ja itse asiassa aivan uusiakin hepokattilajeja on havaittu viime vuosina.

Heinäsirkat sirittävät värisyttämällä takaraajojaan, jolloin raajan sisäpinnan pienen pienet ääntelyhampaat hankaavat siiven pitkittäissuoneen. Hepokattien siritys syntyy puolestaan siipien hankauksesta. Kuva: Heikki Willamo

Heinäsirkkojen ja hepokattien häviämisestä ei siis tarvitse kantaa huolta – ei vaikka olisi kuullut siritystä vuosi vuodelta yhä vähemmän.

Syy mahdolliseen hiljaisuuteen löytyy iän myötä heikkenevästä kuulosta. Ihmisen kuuloaisti tavoittaa parhaiten 1–4 kilohertsin taajuudet. Nuori ihminen kuulee noin 20 kilohertsiin asti, mikä riittää kaikkien lajien kuulemiseen.

Hepokatin soitto on ensimmäinen, jota korvat lakkaavat kuulemasta, sillä niiden sirityksen taajuus saattaa yltää jopa 100 kilohertsin korkeudelle.

Hepokatit tunnistaa niiden pitkistä antennimaisista tuntosarvista. Kuva: Heikki Willamo

Tunnistettavin soitto on niittyheinäsirkalla. Laji on hyvin yleinen, ja sen siritysääni on voimakas ja pitkäkestoinen.

Suomen 35 heinäsirkka- ja hepokattilajista aivan kaikki, kuten hiekkamailla viihtyvä kangassirkka, eivät kuitenkaan siritä.

Hepokatit ja heinäsirkat kuuluvat samaan suorasiipisten hyönteislahkoon, mutta niitä ei pidä sekoittaa toisiinsa.

Hepokatista saattaa tulla mieleen suuri koko, mutta sekä heinäsirkoissa että hepokateissa on varsin erikokoisia lajeja. Kaikista isoimpia ovat lehto-, niitty- ja idänhepokatit sekä heinäsirkoista harvinainen vaeltaja idänkulkusirkka.

Hepokatit tunnistaa niiden ruumista pidemmistä antennimaisista tuntosarvista. Naarailla näkyvät myös sapelimaiset munanasettimet, kun taas heinäsirkoilla ne eivät erotu.

Merkittävä ero on myös ravinnossa: heinäsirkka syö nimensä mukaisesti heinää ja muita kasveja, hepokatille maistuvat lisäksi hyönteiset.

Suomessa heinäsirkat ovat harmittomia hyönteisiä, sillä täkäläiset lajit eivät keräänny valtaviksi parviksi, jotka tuhoaisivat viljelyksiä. Kuva: Sanne Katainen

Varomaton hyönteisharrastaja saattaa saada niittyhepokatilta kivuliaan opetuksen. Käsiteltäessä se nimittäin saattaa upottaa leukansa ihmisen käteen. Onneksi hepokatti ei ole myrkyllinen.

Karjalainen kertoo, että vanha kansa on hyödyntänyt niittyhepokatin puremistaipumusta syylien parantamisessa. Hepokatin annettiin purra syylä rikki. Ajatuksena oli, että sen suusta tuleva ruskea neste parantaisi syylän.