Verenhimoinen otus iski hampaansa tutkijan jalkaan – ”Olin yhtä aikaa kauhuissani ja iloinen”

Verijuotikas tai kansanomaisemmin iilimato herättää monissa vastenmielisiä tunteita. Ajatus verta imevästä, suuresta ja tummasta lierosta ei houkuta pulahtamaan veteen.

Suomen ympäristökeskuksen tutkija Katriina Könönen näkee lajin toisenlaisessa valossa.

”Verijuotikas on upea otus, jolla on nätit kellertävät kuvioinnit selässään. Sen uinti ja liikkuminen ovat hienoa katseltavaa”, Könönen kuvailee.

Taustaväriltään tummanruskea juotikas on varsin kookas, ja pituutta sille voi kertyä jopa yli 10 senttiä.

Könönen on ollut kartoittamassa lajin esiintymistä. Tutkimuskohde on päässyt kirjaimellisesti tutkijan ihon alle Kemiönsaaressa.

”Kahlasin kosteassa sammalikossa lammen rannalla crocsit jalassa, ja yhtäkkiä tunsin hyvin heikon pistomaisen kivun. Huomasin, että nilkassa roikkui iso musta köntti, joka osoittautui verijuotikkaaksi. Olin yhtä aikaa kauhuissani ja iloinen”, Könönen hymähtää.

”Kun olin irrottanut juotikkaan työntämällä varovasti imukupista, puremakohdasta valui hieman verta noin 10 minuutin ajan.”

Verijuotikkaan syljessä on aineita, jotka estävät veren hyytymisen. Näin veri pysyy juoksevana, ja iilimadon on helpompi ruokailla. Samasta syystä haavan sulkeutuminen kestää myös kauemmin.

Verijuotikkaan elinympäristöä ovat lämpimät, matalat ja rehevät kosteikot ja lammet. Juotikkaat viettävät aikansa rantakasvillisuudessa, eivätkä ne juuri eksy järven selille.

Juotikkaat käyttävät imukuppejaan pinnoille tarttumiseen ja liikkumiseen. Imukuppien alla on pieni hammasrivistö, jolla verijuotikas saa puhkottua ihon. Kuva: Kimmo Vuokare

Verijuotikkaasta erikoisen tekee se, että laji suosii nisäkkäiden verta.

”Se voi imeä verta myös kaloista ja sammakoista, mutta lisääntyäkseen verijuotikas tarvitsee ravintopitoisempaa nisäkkäiden verta”, Könönen kertoo.

Juotikas ei vain passiivisesti köllötä paikoillaan. Otus etsii aktiivisesti ravintoa ja hakeutuu kohti veden liikettä.

”Kun teemme kartoituksia, polskimme rannassa ja heilutamme käsiä ja haavia vedessä, jotta juotikkaat tulisivat luoksemme.

Verijuotikkaalla ei mene tällä hetkellä hyvin. Laji on Suomessa ja Euroopassa uhanalainen. Kotimaassa tiedossa olevia esiintymispaikkoja on vain noin 15 Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaalla.

Ympäristökeskus on pyytänyt havaintoja verijuotikkaista useamman vuoden ajan, mutta uusia esiintymisiä ei ole löytynyt. Muutamia uusia havaintoja on saatu tunnetuilta levinneisyysalueilta.

”Meille on tullut useita kymmeniä havaintoilmoituksia, mutta mitkään niistä eivät ole kuvien perusteella olleet verijuotikkaita, vaan nämä ovat olleet yleensä hevosjuotikkaita tai sorsanjuotikkaita”, Könönen sanoo.

Tuiki tavallinen hevosjuotikas ei ime nisäkkäiden verta. Verijuotikkaan selkäpuolella on pitkittäisraitoja, kun taas hevosjuotikas on täysin tumma.

Juotikkaat elävät muutamia vuosia. Suurimmillaan ne kasvavat yli 10 senttiä pitkiksi. Kuva: Katriina Könönen

Könösen mukaan verijuotikkaiden ahdinkoa selittävät elinympäristöjen katoaminen, vesistöjen rehevöityminen ja rakentaminen. Myös laiduntavan karjan vähentyminen on voinut vaikuttaa asiaan.

Juotikkaat alkoivat mahdollisesti vähetä jo viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla, sillä ne olivat kullanarvoista kauppatavaraa. Vedeneläviä kerättiin ja myytiin apteekkeihin.

”Kerääminen saattoi olla kuitenkin niin tehokasta, että juotikas hävisi monilta alueilta”, Könönen kertoo

Juotikkaita käytettiin ahkerasti lääketieteellisiin tarkoituksiin, sillä eläimen syljessä on todistetusti erilaisia hoitavia ja antibakteerisia aineita. Ne voivat lievittää tulehdusta.

”Jos esimerkiksi hammas oli tulehtunut, posken turvonneeseen kohtaan laitettiin muutama juotikas.”