Käheä, soinniton rääkäisy kuuluu Suomessa yhä useammin ‒ näyttävä harmaahaikara pärjää talvenkin Suomessa

Harmaahaikara on ulkonäöltään eksoottinen. Aivan kuin se ei kuuluisi tänne Pohjolan havumetsävyöhykkeelle, vaan pikemminkin jonnekin Kaakkois-Aasian tai Floridan soille ja mangrovemetsien hiostavaan kuumuuteen.

Viime aikoina sen yhdyskunnat Suomessa ovat kasvaneet entistä suuremmiksi, ja ilmaston lämpenemisen siivittämänä linnun levinneisyysalue etenee kohti pohjoista.

Syksy on parasta aikaa harmaahaikaran näkemiseen: tutun kumaran lintuhahmon voi bongata niin merenlahdilla, joenrannoilla kuin mökkijärvien suvantopaikoissa ja satamissa.

Harmaahaikara on iso ja näyttävä lintu. Taivaalla liihotellessaan se muistuttaa kurkea tai jopa kotkaa, mutta harmaahaikaran tunnistamiseen on yksi pettämätön piirre: lintu vetää lentäessään kaulansa mutkalle. Lisäksi haikara pitää siipiään hivenen kuperassa asennossa.

Harmaahaikaran lento on raskaan oloista kauhontaa. Kurjen tavoin sen pitkät koivet sojottavat lennossa pyrstön yli.

Harmaahaikara voi myös talvehtia Suomessa, kunhan se löytää sulaa vettä jossa kalastaa. Kylmässä lintu nukkuu vain yhdellä jalalla seisten, mikä vähentää koipien kylmettymistä ja energiankulutusta. Kuva: Juho Rahkonen

Jostain syystä Suomen linnustossa nimenomaan isot linnut ovat menestyneet viime vuosikymmeninä: yleistyneiden lajien joukossa ovat muun muassa laulujoutsen, merimetso, merikotka, valkoposkihanhi – ja harmaahaikara. Samaan aikaan monet pienemmät linnut ovat käyneet vähälukuisemmiksi kaikkialla Euroopassa.

Ilmeisesti isot, kosteikoissa asuvat linnut eivät ole niin herkkiä niille muutoksille, jotka ovat kurittaneet varpusia, hömötiaisia ja muita pikkulintuja.

Harmaahaikaran ääni on käheä, soinniton rääkäisy. Harmaahaikaroita näkee ja kuulee parhaiten syksyllä, kun poikaset levittäytyvät kosteikkoihin ruokailemaan.

Suomessa harmaahaikaroita pesii nykyään arviolta tuhatkunta paria, ja uusia haikaroita asettuu jatkuvasti sopivien ruokailuvesien äärelle.

Laji pystyy jopa talvehtimaan Suomessa. Kylmyys ei sinänsä ole ylitsepääsemätön ongelma, kunhan lintu vain löytää sulana pysyviä vesialueita, joissa se pystyy kalastamaan. Kylmässä lintu nukkuu vain yhdellä jalalla seisten, mikä vähentää koipien kylmettymistä ja energiankulutusta.

Lentäessään harmaahaikara roikottaa jalkojaan kurjen tavoin perässään.  Kuva: Juho Rahkonen

Harmaahaikara on lähes metrin korkuinen, ja siipien kärkiväli on yli puolitoista metriä. Se näyttää eri asennoissa ollessaan melkein eri lintulajilta, niin paljon sen olemus vaihtelee.

Pitkäkaulaisella tikarinokalla riittää kärsivällisyyttä. Se saattaa seisoskella rantavedessä liikkumattomana loputtoman pitkään. Saatuaan saaliin näköpiiriinsä se ojentaa pitkän kaulansa kohti herkkupalaa ja nappaa saaliin salamannopealla iskulla.

Haikara nielee isonkin suupalan kokonaisena. Joskus näyttää siltä kuin lintu tukehtuisi ateriaansa, kun kalaa ruotoineen ja evineen ei meinaa saada kurkusta alas.

Nimensä mukaisesti linnun yleisväritys on harmaa, mutta sen vatsa, kurkku ja posket ovat valkoiset. Vanhemmilla yksilöillä on päälaen yli menevä musta hiussuortuva.

Harmaahaikara on arka lintu, joka lähtee ihmistä karkuun jo pitkän matkan päästä. Se on myös nirso pesimäpaikkansa suhteen ja kaipaa rauhaa. Harmaahaikaran pesä on iso, pallomainen risukasa – kuin jättimäinen harakanpesä.