Reino ja Johanna Kononow vuonna 2004 Reinon lapsuuskodin kivijalalla Korpiselän Ägläjärvellä. Kuva: Juha Tolonen
Kun isä ojensi vieraalle pikkutytölle kolme siemenperunaa, ele kertoi Johannalle anteeksiannosta
Evakkojen jälkeläinen Johanna Kononow auttaa ihmisiä pääsemään eroon suvun tunnetaakasta.Tilaajalle
Johanna Kononow kutsuu hirsitaloaan Muistojen mummolaksi. Siellä hän pitää myös valmennuksiaan. Kuva: Kaisa MäättäKajaanilainen työhyvinvointivalmentaja Johanna Kononow on pohtinut paljon ihmisen voimavaroja. Mikä meidät uuvuttaa, mikä taas eheyttää? Mikä saa katkeroitumaan, mikä antamaan anteeksi?
Hän joutui kovan paikan eteen alkaessaan odottaa kuopustaan samaan aikaan, kun avioliitto oli päättymässä. Kuorma kävi niin painavaksi, että hetkeksi hän menetti liikuntakykynsä.
”Seurasi henkisen kasvun matka, joka lopulta sai minut myös vaihtamaan ammattia.”
Aikaisemmin hän työskenteli rakennusalalla. Siihen oli muukin syy kuin se, että sekä äidin- että isänpuoleinen suku on täynnä kädentaitajia. Jo pikkulapsena Johanna vaistosi, että esikoistyttären jälkeen hänestä oli toivottu poikaa.
Isänsä lausumattomaan toiveeseen hän vastasi ryhtymällä tämän hanslankariksi. Sotilaspiirin esikunnassa työskennellyt Reino Kononow oli monitaitoinen mies. Hänen kanssaan Johanna peruskorjasi kaksi taloa sanattomassa yhteisymmärryksessä.
Ensimmäisessä oli asunut isänäiti, Johannan Taina-mummo, kahdesti Raja-Karjalan Ägläjärveltä evakkoon lähtenyt.
Toinen oli äidin kotitalo, jonka Johanna remontoi perheelleen ja asui siinä 27 vuotta.
Nykyisin Johanna Kononow asuu Kajaanin Koutaniemellä itse kunnostamassaan hirsitalossa, jota hän kutsuu Muistojen mummolaksi.
Siellä hän pitää valmennuksiaan, joissa opiskellaan itsetuntemusta, vahvistetaan ammatti-identiteettiä sekä työstetään ylisukupolvista tunneperimää.
”Nykyinen kotini edustaa minulle sitä mummolaa, josta oli jäljellä portaat, kivijalka ja vattupensas. Halusin rakentaa suvun evakkotarinan ehjäksi myös omien lasteni vuoksi.”
Kotiseuturetkillä bussin täytti itkun- ja naurunsekainen yhteisöllisyys.
Kotiseuturetket isän lapsuudenkylään avasivat hänen ymmärrystään elämänkokemuksista, jollaisia meillä kaikilla on.
Reino Kononow oli 6-vuotias joutuessaan talvisodassa evakkoon synnyinkodistaan Korpiselältä, Mikonlahden rannalta. Jatkosodan aikana perhe palasi takaisin, rakensi uuden kodin ja joutui uudestaan luopumaan siitä.
”Kävin Ägläjärvellä isäni kanssa vuonna 2004 ja isäni kuoltua toistakymmentä kertaa perheeni kanssa”, Johanna Kononow kertoo.
Kotiseuturetkissä hienointa oli se itkun- ja naurunsekainen yhteisöllisyys, joka retkibussiin syntyi, ikään kuin vanha kotipitäjä olisi herännyt henkiin evakkojen jälkeläisissä.
Kolme siemenperunaa. Ne Reino Kononow ojensi paikalliselle pikkutytölle ensimmäisellä kotiseuturetkellään 1990-luvun alussa.
Toistakymmentä vuotta myöhemmin hän tapasi saman talon edessä nuoren naisen, joka tunnisti itsensä valokuvasta ja toi Reinolle ämpärillisen perunoita.
Johanna Kononowille tarina kolmesta perunasta edustaa anteeksi antamisen taitoa.
Seuraava sukupolvi saa edellisiltä polvilta ennakkoperintönä kohtaamattomat tunteet, joita nämä kehossaan ja mielessään kantavat.
”Tuloksena on ihmisiä, joiden on vaikea kohdata itseään. Eihän sen suurempaa pelkoa ole kuin kohdata tunteensa, koska niitä ei voi hallita. Siinähän voisi kadota kontrolli”, Kononow sanoo.
Hän toivoo, että koulumaailma ja työelämä osaisivat kuunnella yksilön tahdonilmaisuja.
”Vihapuhe ja uupumus vähenisivät, kun pystyisimme tulemaan kuulluksi ja nähdyksi omana itsenämme.”
Identiteetin rakentaminen on hänestä kuin vanhan talon peruskorjausta. Rungon tunkkaaminen kuvastaa kehollista ja henkistä ryhtiliikettä, lattianteko juurten vahvistamista.
Uunin korjaus merkitsee oman sydämen löytämistä, saunan rakentaminen tarjoaa puhdistumista vanhoista uskomuksista ja väärinkäsityksistä.
”Nyt olen rakentamassa perintömetsääni hiljentymiseen tarkoitettua Rauhan metsää”, Johanna Kononow kertoo. Kuva: Kaisa MäättäJohannan Taina-mummo tunsi katkeruutta Ägläjärven-kotinsa menettämisestä ja sotaleskeksi jäämisestä.
”Isäni anteeksiantamisen taito opetti minulle jotain merkityksellistä. Siitä oli erityisen paljon hyötyä silloin, kun tulin irtisanotuksi työstäni äitiysloman aikana”, Kononow kertoo.
”Äidin kuolinvuoteella pyysin häneltä pientä palvelusta.”
Ylisukupolvinen tunneperimä voi olla ihmiselle myös voimavara.
”Kenenkään ei ole pakko samastua tunteisiin, jotka eivät ole hänen omiaan vaan osa iso- ja esivanhempien tunnekuormaa. Voimme valita toisin eli kohdata toistuvat kaavamme ja vapautua niistä.”
Kun isä oli kuollut maaliskuussa 2005, Johanna Kononow alkoi rakentaa syvempää yhteyttä äitiinsä. Tunneyhteys vahvistui äidin lapsuustarinoiden kautta.
Äiti kuoli viime helmikuun alussa.
”Äiti oli järjestyksen ihminen, ja olin luvannut hänelle, että kehittäisin itsessäni sitä puolta. Äidin kuolinvuoteella pyysin häneltä pientä palvelusta: voisiko hän jättää järjestystaidoistaan jotain minullekin. Se oli asia, jolle olimme yhdessä nauraneet.”
Johanna Kononow on tutkinut yli 20 vuotta sitä, miten ylisukupolvinen tunneperimä ilmenee asenteissa, uskomuksissa ja arvoissa, ihmissuhteissa ja minäkuvassa.
Reilut kymmenen vuotta sitten hän julkaisi kirjan nimeltä Olet enemmän. Se oli käsikirja itsensä johtamiseen tietoisen kasvun askeleilla. Parhaillaan hän suunnittelee uutta kirjaa, johon voisi tiivistää yrittäjäuransa opit työelämävalmennuksesta.
”Mitä paremmin tunnemme itsemme, sitä paremmin pystymme hyväksymään toiset ihmiset ja heidän toimintatapansa.”
”Edelleen harjoittelen maailman hyväksymistä sellaisena kuin se on.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
