Linnunrataa voi nähdä Suomessa yhä harvemmassa paikassa valosaasteen vuoksi. Kuva: Juho RahkonenPimeyden ytimessä
Yhtä pimeys ahdistaa, ja toinen jopa pitää siitä. Jokaiseen se kuitenkin vaikuttaa.TilaajalleMarraskuun 25. päivänä se tapahtui. Suomen pohjoisimmissa kylissä aurinko meni mailleen eikä enää noussut. Siitä eteenpäin kaamos on hivuttautunut etelämmäs ja etelämmäs kohti napapiiriä.
Kaamos on nyt asettunut Sodankylästä ylöspäin. Muutaman päivän jälkeen pimeys alkaa vähin erin päästää auringon otteestaan.
Jos hiuksia aletaan halkoa, kaamoksen alkaminen ja loppuminen voivat heittää päivän tai pari tai jopa enemmänkin. Ilmakehä taittaa hieman valoa ja siksi horisontin tasalla oleva kohde taivaalla näyttää nousevan Auringon halkaisijan verran ylemmäksi. Se juksaa meitä ja tekee kaamoksesta selvästi lyhemmän kuin vaikkapa yöttömästä yöstä kesällä.
Sydäntalven hämäryyttä ja pimeyttä joka tapauksessa riittää. Sitä harvempi rakastaa, vaikka se on syvällä geeneissämme.
Hämäränäkö harjaantuu hämärässä. Kuva: Arto KomulainenVielä muutama vuosikymmen sitten – puhumattakaan vuosisadoista tai -tuhansista – vietettiin talvet paljon pimeämmässä kuin nyt.
Enää pieni osa suomalaisista elää totaalisen pimeyden alueilla. Ihmisen toiminnasta ja valaistuksesta syntyvä keinovalo lisääntyy huimaa vauhtia. Se muuttaa meitä ja luontoa.
Keinovalot heijastuvat ilmakehästä ja erityisesti pilvistä takaisin Maan pinnalle. Se ei rajoitu paikalliseksi ilmiöksi, vaan valaisee myös luonnonsuojelualueita varsinkin Etelä-Suomessa.
”Peräti 70 prosenttia suomalaisista ei näe enää linnunrataa. Lisäksi joka kolmas meistä asuu alueilla, joissa keinovalo estää hämäränäön kehittymisen”, kertoo johtava tutkija Jari Lyytimäki Suomen ympäristökeskuksesta.
Puhutaan ”valosaasteesta”, ja oman paikkakuntansa tilanteen voi käydä katsomassa netistä sivustolta lightpollutionmap.info. Sen mukaan rannikot ja Etelä-Suomi on jo menetetty, ja luonnollista pimeyttä joutuu etsimään Lapista sekä Itä- ja Keski-Suomesta.
Tilanne muissa Pohjoismaissa on Suomen kaltainen, kun taas Länsi-Euroopassa pimeyttä ei juuri ole. Venäjä puolestaan on isojen taajamiensa ulkopuolella pimeyden valtakunta, mikä tietysti selittyy osaksi maan laajuudella.
Tähtitaivas Ylläksellä 28 asteen pakkasessa. Kuva: Juho RahkonenLyytimäki on filosofian tohtori ja ympäristönsuojelutieteen dosentti Helsingin yliopistossa. Hän tietää paljon valosaasteen vaikutuksista erityisesti luontoon ja on asiasta huolissaan.
”Pimeää tarvitaan. Valtaosa eläinlajeista on hämärä- tai yöaktiivisia, ja mikään laji ei ole voinut kehittyä kokonaan valossa.”
Hän lisää, että kaksi kolmesta selkärangattomasta on hämäräaktiivisia ja sammakoista jopa 90 prosenttia. Kädellisistä hämärää ja pimeyttä tarvitsevat kolmasosa sekä lisäksi kaikki lepakot, kaloista seitsemäsosa ja linnuista viidesosa.
”Valosaaste muuttaa ekosysteemiä ja aiheuttaa pahimmillaan lajien häviämistä. Valo haittaa lepoa, ravinnonsaantia tai lisääntymistä. Lisäksi jotkut lajit paljastuvat valossa aiempaa helpommin saalistajille. Lisääntynyt valo voi osaltaan olla myös hyönteiskadon taustalla”, Lyytimäki summaa.
Ihmiset huomaavat muutoksen parhaiten siinä, että kuutamon antama valo on tavallaan kadonnut eli peittynyt keinovaloon. Sen antama lisävalo on kadonnut jopa täydenkuun aikana muuallakin kuin suurkaupungeissa.
Kuu ei valaise, kuten ennen. Kuva: Jarkko SirkiäTutkimusprofessori Timo Partonen Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta tuntee sekä pimeyden että valon oireet ihmiselle. Molempia esiintyy.
Tutkimusten mukaan kaamosoireita saa joka neljäs tai viides, ja ne ovat moninaisia: univajetta ja makeannälkää erityisesti iltaisin sekä sosiaalisen aktiivisuuden ja liikunnan hiipumista. Näistä syistä kiloja kertyy talvikaudella helposti 2–5 kiloa lisää.
Kaamosoireet ilmaantuvat usein lokakuussa ja alkavat poistua helmikuussa, kun valo lisääntyy. Toisinaan ikääntyminen voimistaa pimeän haittavaikutuksia.
Miksi sitten niin monella on kaamosoireita? Evoluutiolla on tarkoituksensa, joten kaamosoireiden voi ajatella parantaneen ihmisten kykyä selviytyä.
Partonen sanoo, että tyhjentävää selitystä ei ole. Asiaa on kuitenkin mietitty.
”Kaikki viittaa siihen, että elimistö valmistautuu ankaraan vuodenaikaan. Ennen talvi oli ihmisille todella ankara koettelemus, ja ruokaa piti kerätä varastoihin.”
Tutkimusprofessori Timo Partonen THL:ltä on kaamosoireiden asiantuntija. Kuva: Jarno MelaKylmyys ja pimeys rasittavat elimistöä, joten entisaikoina oli pimeän lisääntyessä järkevä syödä varastoon ja liikkua vähemmän. Monet eläimet vaipuvat rasvakerrosta kerättyään talvihorrokseen tai -unille, kuten karhu.
Ehkäpä ihminenkin kerää tiedostamattaan vararavintoa, mikä näkyy vyötäröllä. Enää se ei tietenkään olisi tarpeen – mutta kerropa se sisäiselle äänellesi, joka kehottaa menemään illalla jääkaapille tai aukaisemaan suklaalevyn.
Partonen auttaa ihmisiä kaamosmasennuksen oireissa. Vastaan tulee kuitenkin myös ihmisiä, jotka saavat pimeydestä energiaa.
”Olisi hyvä, jos jokaiseen vuodenaikaan liittyisi itselle mieluisia asioita ja harrastuksia. Silloin myös pimeyteen voisi suhtautua luontevammin ja se tuntuisi mukavammalta.”
Pimeyttä on yhä vaikeampi enää löytää Suomessa.
Mielikuva pimeydestä yhdistetään usein pahuuteen tai kärsimykseen. Jokainen voi miettiä, mitä arvolatausta on vaikkapa tutuilla termeillä ”pimeä keskiaika” tai ”pimeyden valtakunta” tai vaikkapa ”pimeyden ruhtinas”.
”On erilainen kaiku, mennäänkö kohti valoa vai pimeyttä. Minusta pimeyden sylissä on parempi ilmaisu”, pohtii tutkijatohtori Kirsi Salonen Tampereen yliopistosta.
Hän toimii myös psykoterapeuttina ja on terapiassaan käyttänyt apunaan luonnon hyvinvointivaikutuksia.
Asiakkaiden kanssa sovitaan tapaamisia luonnossa usein iltapäiväisin, mikä tarkoittaa syksyn edetessä yhä pimeneviä metsiä. Saloselle on hieman ”vahingossa” kertynyt tietoa ihmisten suhtautumisessa pimeään, kun hän on tutkijana kerännyt aineistoa muihin tarkoituksiin.
Niissä näkyy, että moni pelkää tai ahdistuu pimeässä.
Suhtautuminen pimeään voidaan hänen mukaansa jakaa kolmeen ryhmään. Yhdessä eli ”ristiriitaisissa” pimeä vuodenaika herättää inhotusta ja pelkoa tyyliin ”kun katson ikkunasta ulos pimeään, ei tule mieleenikään lähteä ulos” tai että ”en voi sietää Suomessa marraskuusta tammikuulle kestävää pimeyttä ja ankeutta, syksyn pimeydessä masentaa”.
Terapiassa ja luontolähtöisiä menetelmiä tutkittaessa kielteinen asenne pimeyteen on monilla muuttunut luonnon helmassa.
”Ei ole vain niin, että pimeyttä on alettu sietää vaan siitä nouseekin erityisen positiivinen kokemus. Osa asiakkaista on mennyt jopa pusikoihin kokemaan pimeyden sylin”, Salonen sanoo.
Hän muistelee, kuinka tuli kerran ehdottaneeksi tapaamista valaistulla pururadalla.
”Ei kun me tahdotaan olla pimeässä”, oli vastaus.
Valoa maaliskuun yöhön tuovat tähdet, revontulet ja iltakajo sekä tulen kajo Artan pikkuisen autiotuvan kamiinasta. Kuva: Arto KomulainenSilti osa pelkää pimeää, ja siihenkin täytyy olla syynsä. Timo Partosella on siihen yksi teoria.
”Ihmisen kuulo on melko hyvä ja varoittaa parhaimmillaan pitkänkin matkan päästä, mutta ei sekään aisti muihin lajeihin verrattuna parhaasta päästä ole. Olemme paljon näköaistimme varassa, ja pimeässä se on suorastaan surkea.”
Ihmisellä on siis biologiset perusteet pelätä pimeää. Olimme joskus villieläimille saalis muiden joukossa, emmekä edes kovin hankala. Esi-isillä ei ollut paljain käsin mahdollisuuksia suurpetoja vastaan, ja pimeässä he olivat vieläkin suojattomampia.
Pelko on pysynyt, ja joskus siihen voi olla aihettakin. Salonen Tampereen yliopistosta toteaa, että pimeitä paikkoja vierastetaan usein kaupungeissa.
”Tunnelit pelottavat naisia keskimääräistä enemmän. Toiset pelkäävät vaikkapa raiskaajia ja toiset jotain muuta. Metsissä taas pelot ovat paljon kauempana järkimaailmasta, kuten että susilauma olisi heti kimpussa, kun ovesta menee ulos.”
Näköaistimme pimeässä kuitenkin paranee vähätellen. Hämäränäölle on kuitenkin enää vähän käyttöä lisääntyneen keinovalon vuoksi. Pieni turvallisuusriskikin se voi olla.
”Ajatellaan vaikka tilannetta, kun tulee autolla pimeän aikaan töistä. Tievalaistus ei kata kaikkea, ja silloin vaikkapa tiellä liikkuvia eläimiä ei välttämättä näe yhtä helposti”, sanoo Partonen.
Lopulta valo voittaa aina. Kuva: Petteri KivimäkiJari Lyytimäki etsisi keinoja, jolla voitaisiin rajoittaa valosaasteen määrää. Pimeisiin savupirtteihin paluuta hän ei ehdota mutta perää nykyistä älykkäämpää ja tarkempaa valaistusta.
Keinoja on monia, kuten valojen suuntaaminen tarkemmin kohteeseen eikä ylöspäin ”harakoille”. Samoin voimakasta valaistusta voitaisiin välttää esimerkiksi mainoksissa.
”Sammutetaan valot, kun ei niitä tarvita ja vähennetään aallonpituudeltaan sinisen valon käyttöä”, hän listaa.
Hänen mukaansa oli järkevää keskustella valosaasteesta ja tarvittaessa vaikkapa lainsäädännöllä rajoittaa sitä. Joissain maissa näin on tehtykin, mutta puuttumisen kynnys on luonnollisesti korkea.
Sitä paitsi valoa tulee nyt päivä päivältä lisää. Ivalossa aurinko näyttäytyy jälleen 9. tammikuuta ja Utsjoella 16. tammikuuta, kun ilmakehä sopivasti vääristää. Oikeastihan aurinko nousee horisonttiin Lapissa vasta noin viikkoa myöhemmin.
Siitä alkaa monien odottama matka kohti valoa. Ensin joka päivä hitaasti kuin kukon askel, ja sitten kiihtyen ja lopulta villiä laukkaa aina juhannukseen asti.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
