Kuopiossa asuva Japo Jussila on lapsesta saakka mökkeillyt perheen loma-asunnolla Keiteleellä. Kuva: Timo Villanen
Moni maaseudun mies ansaitsi rapujen pyynnillä kahdessa kuukaudessa työläisen vuosipalkan, kunnes kohtalokas virhe vei elinkeinon
Tutkija Japo Jussila sukelsi uransa alussa järven pohjaan, missä rapujen tekemät rakennelmat muuttivat hänen elämänsä suuntaa iäksi.Tilaajalle
Japo Jussila syö pääasiassa kasvisravintoa, mutta kalat ja toisinaan ravutkin päätyvät lautaselle. Kuva: Timo VillanenKuopiolainen Japo Jussila tunnustaa suoraan, että hänen sympatiansa ovat enemmän alkuperäisen jokiravun kuin istutetun täpläravun puolella – niin tutkija kuin hän onkin.
Puolueellisuus on perusteltua. Täplärapu on Amerikasta tuotu haitallinen vieraslaji, joka kantaa usein rapuruttoa. Jokirapu taas on kotimainen ja vain osin sopeutunut tautiin.
Pientä myönteistä valoa saatiin 15 vuotta sitten, kun Mikitänjärvellä Kainuussa ensi kertaa havaittiin elinvoimainen mutta rapuruton infektoima jokirapukanta. Erityisiä ulkoisia merkkejä taudista tai lisääntynyttä kuolleisuutta ei huomattu.
”Samalla vahvistettiin yksi tautidynamiikan periaatteista, jonka mukaan taudin ei kannata tappaa kaikkia isäntiään. Samalla se kuolee itsekin.”
Myöhemmin on todettu, että Euroopassa on useita ensimmäistä Eurooppaan rantautunutta rapuruton muotoa, A-genotyyppiä, kestäviä kantoja.
Pitkään arveltiin, että leväsienen B-genotyyppi tappaa kaikki tartunnan saaneet jokiravut viikossa. Tämäkään ei enää ole vesiselvää.
Dosentti Jussila voisi halutessaan jo unohtaa ravut ja niiden taudit, sillä hän pääsi eläkkeelle kolme vuotta sitten. Mies toimii kuitenkin vierailevana tutkijana Itä-Suomen yliopistossa ja selvittää nyt muun muassa, kuinka ravut reagoivat metsäteollisuuden päästöihin Saimaalla.
Aivan irrallaan sekään ei ole rapurutosta, sillä saasteet ja stressi heikentävät vastustuskykyä.
Jarmo Jussila syntyi Helsingissä, mutta lääkäri-isän ammatti vei perhettä eri puolille maata.
”Eniten pidän itseäni maapallolla syntyneenä, ja heti sen jälkeen savolaisena.”
Tiuhaan vaihtuvien asuinpaikkojen vastapainoksi perheen mökki Keiteleellä tarjosi kiinnekohdan ja pysyvyyttä.
”Koulun lukuvuoden loputtua lähdimme mökille ja palasimme päivää ennen koulun alkua takaisin. Päivät olivat ulkoilua, kalastelua, sienestystä ja marjastusta.”
Nuoruudessa hän vietti villiä elämää, ja koulu tuli hoidettua vasemmalla kädellä. Jotkut ajattelivat ja ääneen sanoivatkin, että tuosta ei tule koskaan mitään – tuli kuitenkin tohtori vuonna 1997.
Jossain vaiheessa lapsuutta kaverit väänsivät Jarmon Japoksi.
”Ensin se herätti minussa närää, mutta kiistely loppui siihen, että annoin heidän voittaa. Kun tulin täysi-ikäiseksi, muutin nimeni virallisesti Japoksi.”
”Kaverit väänsivät Jarmon Japoksi, ja aikuisena muutin sen viralliseksi nimekseni.”
Lukion jälkeen Jussila hän teki hetken aikaa sekalaisia töitä.
”Työläisseikkailut opettivat, ettei kuudelta herääminen toimi minulle. Piti keksiä jotain muuta.”
Hän haki ja pääsi opiskelemaan ympäristöhygieniaa Itä-Suomen yliopistoon ja suuntautui luontoon pohjautuvaan eläintuotantoon.
”Poimin opinnoista biologiapuolen ja syvennyin siihen.”
Valmistumisen jälkeen ensimmäinen iso projekti oli laatia Mikkelin läänin raputaloussuunnitelma. Työssä hän pääsi tutustumaan paikallisiin vesialueen omistajiin ja alkoi ymmärtää raputaloutta maaseudun ihmisten elinkeinona.
Ravustuksella on Suomessa yllättävän pitkät perinteet, vaikka työväestö ja talonpojat karsastivat rapuja ruokapöydässä.
”Ne nähtiin hyödykkeiksi, joita pyydettiin porvareiden rapubileisiin. Torpparit lapsineen saattoivat toisinaan hoitaa myös taksvärkkejään rapuja pyytämällä ja välttää samalla heinätyöt.”
”Olen maapallolla syntynyt, ja heti sen jälkeen savolainen.”
Uransa alkuvaiheessa 1980-luvulla Jussila pani merkille, kuinka ravut toivat maaseudulle vaurautta.
”Niistä saattoi saada todella hyvät tulot. Itse näin, kuinka itseni ikäiset nuoret miehet ansaitsivat kahdessa kuukaudessa työläisen vuosipalkan.”
Jussila innostui itsekin ravuista, ja erityisesti yksi näky syöpyi mieleen ikiajoiksi.
”Sukelsin Mäntyharjun Korpijärvellä. Jokiravut olivat rakentaneet kivikovaan savipohjaan kerrostalomaisia rakennelmia ja puhdistaneet pohjasta kaiken kasvillisuuden lahnaruohoista lähtien.”
Tuottoisia jokirapukantoja oli silloin vielä useissa Mikkelin läänin vesissä. Osana työtä Jussila kutsuttiin eräälle järvelle, jossa edellisenä kesänä oli ollut vankka jokirapukanta.
Kontrasti aiempaan oli valtava, kun Jussila sukelsi vesialueen omistajien pyynnöstä selvittämään, missä jokiravut olivat. Ravuista ja niiden pesäkoloista ei ollut jälkeäkään, ja pohja oli peittynyt eloperäiseen höttöön. Rapurutto oli tehnyt tehtävänsä.
”Äkkiä ei ollutkaan luonnon vesi-insinööriä puhdistamassa pohjaa. Nuo ovat hetkiä, kun pää on räjähtää, eivätkä kyllä isännätkään olleet hyvällä tuulella.”
Jussila arvelee pyytäneensä kymmeniä tuhansia rapuja, ja pääasiassa tutkimustarkoituksiin. Kuva: Timo VillanenReilut 100 vuotta sitten Suomessa pyydettiin parhaimmillaan reilut 16 miljoonaa jokirapua, mutta määrä saattoi olla suurempikin. Nyt vuotuinen jokirapusaalis on joitain prosentteja tuosta, noin 350 000 yksilöä. Täplärapuja pyydetään muutamia miljoonia vuosittain.
Rapurutto romahdutti kannat myös Suomessa. Tauti lähti liikkeelle Italiasta 1800-luvun puolivälistä. A-genotyyppi tuli ilmeisesti kauppalaivojen mukana Pohjois-Amerikasta ja levisi kaikkialle Euroopassa muutamassa vuosikymmenessä.
Suomessa jokirapukannat alkoivat kuitenkin toipua 1900-luvun loppupuolella. Saalis nousi 1980-luvulla arviolta kolmeen miljoonaan. Tuolloin vesistöihimme alettiin istuttaa runsaasti amerikkalaista täplärapua, jota oli tosin tuotu jo parikymmentä vuotta aiemminkin.
Jussilan mukaan eläinlääkintäviranomaiset ymmärsivät riskit ja yrittävät estää täpläravun tuonnin Suomeen jo 1960-luvulla. Istutusten kannattajat onnistuivat kuitenkin kääntämään asiasta päättävän ministerin pään.
”Loppu on historiaa. Saunaneuvottelut eivät aina pääty hyvin”, Jussila huokaa.
Alku tosin näytti lupaavalta, ja saalis nousi arviolta jopa noin yhdeksään miljoonaan.
Sitten iski uusien tulokkaiden tautikanta, B-genotyyppi ja niitti kuolemaa jokirapu- ja täplärapukannoissa.
”Nyt ollaan sitten takaisin siinä neljässä miljoonassa pyydetyssä ravussa, mutta valtaosa niistä on täplärapuja.
Elinvoimaisia jokirapukantoja löytyy enää Keski- ja Pohjois-Suomesta.
Japo Jussila hämmästelee, kuinka hyvin viranomaiset olivat tilanteen tasalla rapuruton torjumisessa 1960-luvulla. Samaa ei voi sanoa päättäjistä. Kuva: Timo VillanenJokirapu rauhoitettiin tänä vuonna valtion vesialueilla. Käytännössä Metsähallitus ei myy ravustuslupia sellaisille vesialueilleen, joissa esiintyy jokirapuja.
Kattava, täydellinen rauhoittaminen olisi Jussilan mukaan kaksipiippuinen asia ja jopa huono päätös.
”Jos jokirapu rauhoitettaisiin kokonaan, se lisäisi kiusausta levittää vesistöön täplärapua, jotta päästäisiin ravustamaan ja saamaan saalista.”
Täplärapujen istuttaminen on tosin nyt kiellettyä, mikä tuskin estäisi omavaltaisuuksia. Eihän aurinkoahvenien ja kanien päästämisessä luontoon lupia kyselty.
Japo Jussila
67-vuotias kuopiolainen, joka toimii yhä vierailevana tutkijana Itä-Suomen yliopiston ympäristö- ja biotieteiden laitoksella.
Syntynyt Helsingissä, mutta asunut pääosan elämästään Kuopiossa.
Harrastaa ulkoilua, reippailua, lukemista ja musiikin kuuntelua. Musiikkityyleistä punk on lähellä sydäntä.
Kesään on kuulunut lapsuudesta saakka mökkeily sekä siellä lekottelu, kalastus ja myöhemmin ravustus.
Perheeseen kuuluu vaimo Tuija.
- Osaston luetuimmat
