Vauva putosi järveen ja taaperot touhusivat keskenään – kahden sukupolven äidit paljastavat mokansa ja katumuksen aiheensa

Mari: Sain esikoiseni 27-vuotiaana, puoli vuotta häidemme jälkeen. Olin perinteiseen suomalaistapaan raskaana oleva morsian. Meillä oli kirkkohäät, ja hääjuhlassa morsiuspuku ratkesi vyötäröltä. Siskoni kursi sen kasaan.

Janica: Minä sain poikani 19-vuotiaana vuonna 2013, ja toinen poika syntyi 2,5 vuoden päästä.

Mari: Sun kuopus on siis saman ikäinen kuin nuorin lapsenlapseni. Tämmöinen sukupolvikuilu meidän välillä on.

Janica: Eka raskaus oli yllätys, toki iloinen sellainen. Olin kuukautta aiemmin päässyt opiskelemaan teologiaa. Tiesin kyllä, että haluan jossain vaiheessa äidiksi, ja samoin tiesi poikaystäväni.

Mari: Olen ajatellut, että minä en ehkä olisi äiti, jos miehellä ei olisi ollut niin vahvaa halua saada lapsia. Mitä olisinkaan menettänyt. Kun huomasin olevani raskaana, halusin lapsen syntyvän avioliittoon ja järjestimme pikavauhtia elohäät.

Mari Ikonen ja Hannu Vähänen tanssivat häitään elokuussa 1988. Esikoinen syntyi puolen vuoden päästä. Kuva: Mari Ikosen kotialbumi

Janica: Minulla oli kovasti odotuksia ja paineita, millainen äidin pitäisi olla: työelämässä ja tutkinto tehtynä. Mutta se ei sitten ihan niin mennytkään.

Mari: Mulla oli sama ajatus. Halusin valmistua yliopistosta ja päästä vakityöhön ennen kuin saan lapsia. Ehdin olla melkein kolme vuotta töissä ennen kuin jäin äitiyslomalle.

Janica: Me menimme naimisiin, kun kuopus oli 1,5-vuotias, sitä ennen olimme avoliitossa. Mieheni olin tavannut bussipysäkillä, ja osoittautui, että meillä oli juuria Etelä-Pohjanmaan Alahärmässä. Se tuntui melkein kohtalolta.

Mari: Harmittaako sinua se, ettei sinulla ollut varsinaista opiskelijaelämää?

Janica: Ehkä vähän, koska en päässyt kokemaan yhteenkuuluvuutta muiden opiskelijoiden kanssa. Juhlimista en jäänyt kaipaamaan, koska sain tilalle kaksi ihanaa lasta.

Mari: Miten pystyit yhdistämään äitiyden ja opiskelun?

Janica: Oma äitini oli pitkään kotiäitinä, ja se oli hänelle tärkeä arvo. Halusin jatkaa perinnettä ja olla lasten kanssa pitkään kotona. Tiesin, ettei siitä tule yksinkertaista, mutta ajattelin, että tämä on sellainen vaihe elämässä, mitä en saa koskaan takaisin.

Jatkoin opiskelua tenttimällä, enimmillään luin 18 000 sivua yhteen tenttiin. Kun kävin luennoilla, isovanhemmat hoitivat lapsia. Sekä vanhempani että puolisoni äiti ja mummi asuivat Vantaalla kävelymatkan päässä meiltä.

Mari: Sinulla oli siis paljon tukiverkkoja?

Janica: Kyllä. Ja mulle oli tosi tärkeä, ainutlaatuinen asia, että sain olla viisi vuotta lasten kanssa kotona, ennen kuin he menivät päiväkotiin. Nyt kun miettii, se on lyhyt aika elämästä. Opinnoissa meni yhteensä 12 vuotta, mutta se oli sen arvoista. Samalla työskentelin osa-aikaisesti toimittajana ja sellistinä.

Taloudellisesti pikkulapsiaika oli tosi haastavaa. Muistan kun laskin kaupassa, mitä leipää voin ostaa. En edes nostanut opintolainaa, mutta jotenkin siinä selvittiin.

Mari: Taisin olla paljon sinua laskelmoivampi sosiaaliturva- ja raha-asioissa. Halusin kunnon vanhempainrahan ja työpaikan, johon palata äitiysloman jälkeen. Palasin töihin, kun esikoinen oli 11 kuukautta. Nyt se tuntuu hurjalta, ja olihan se todella rankkaa.

Tyttö meni naapuriin hoitoon. Minulla oli pitkä työmatka ja paiskin hommia hirveällä tahdilla, jotta ehdin hakea lapsen. Mies teki vielä pidempää päivää yrittäjänä, joten hänen varaansa ei voinut laskea. Kotona kokkasin kotiruokaa, vaikka lapsi karjui väsymystään ja nälkäänsä. Kun olisin vain tajunnut heittää eineksiä mikroon.

Kahvia pellolle esikoisen kanssa elokuussa 1989. Kuva: Mari Ikosen kotialbumi

Janica: Entä miten pärjäsit, kun perheeseenne syntyi vielä kaksoset?

Mari: Ehdin olla vajaan vuoden töissä ennen kaksosten syntymää. Kolmen pikkulapsen äitinä jäin suosiolla hoitovapaalle ja aloitin vähän helpommassa työssä sitten, kun kaksoset olivat 2 ja esikoinen 4.

Meille tuli vuodeksi hoitaja kotiin. Kunnalta sai työllistämistukea, joten se ei tullut mahdottoman kalliiksi. Sen jälkeen omalta kylältä löytyi loistava perhepäivähoitaja.

Janica: Oliko silloin suuremmat nämä vanhemman rahaetuudet?

Mari: Olisiko vanhempainraha ollut 80 prosenttia palkasta? Ainoa jakso, jolloin tuloni selvästi pienenivät, oli vuoden mittainen hoitovapaa. Nyt, kun lähestyn eläkeikää, pidän hyvänä, että mulla on niin yhtenäinen työhistoria 23-vuotiaasta eteenpäin.

Janica: Miten jaksoit käydä töissä kolmen pienen lapsen äitinä?

Mari: Minullakin oli hyvät tukiverkot. Äitini asui lähellä ja hoiti lapsia perjantaisin, tarjosi mehua ja lettuja ja antoi katsella muumeja. Appivanhempani ottivat lapset hoitoon, kun mulla oli viikonloppumeno. Sain apua myös siskoilta ja serkkutytöltä.

Väsymys oli suurinta lasten vauva-aikana. Sekä esikoisen että kaksosten synnyttyä univaje tuntui tosi rankalta. Edelleen kauhistelen sitä, että me vielä rakennettiin taloa silloin.

Esikoisen syntymä muutti elämän. Mikään ei palautunut entiselleen. Kuva: Mari Ikosen kotialbumi

Muutimme uuteen kotiin, kun kaksoset oli täyttäneet vuoden. Samalta keväältä muistan, kun rupesin tekemään viikkosiivousta. Keräsin matot rullalle, kun mua alkoi väsyttää niin, että lysähdin sohvalle ja suljin silmäni.

Heräsin ehkä tunnin päästä. Kolmevuotias ja taaperot leikkivät lattialla ja vilkuilivat minua, kaksosilla märät vaipat roikkuivat polvissa. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua, lapset olisivat voineet karata pihalle tai sytyttää tulipalon.

Kun kaksoset syntyivät, perheessä oli vähän aikaa kolme alle 2-vuotiasta. Kuva: Mari Ikosen kotialbumi

Muistan myös muita karmeita mokia. Lähetin 2,5-vuotiaan esikoisen konepihalle kutsumaan miehet kahville. Jos siellä olisi ollut traktori liikkeellä, hän olisi voinut jäädä alle. Tästä sain mieheltä ansaittua noottia. Oletko sä tehnyt äitinä tällaisia virheitä?

Janica: Kerran teimme perheen kanssa metsäretken, kuopus oli reilun vuoden. Grillipaikan vieressä oli äkkisyvä järvi. Grillasin makkaraa ja silmäni vältti ehkä 10 sekunniksi, ja sitten kuului plumps.

Kuopus oli juossut suoraan järveen ja pudonnut sinne. Säntäsin perässä ja hyppäsin veteen. Se oli sysimustaa eikä minulla yltäneet jalat pohjaan. Sukelsin ja sain lapsen haalarista kiinni. Mulla oli painavat kumpparit ja meillä molemmilla paljon vaatetta, enkä vieläkään tajua, miten me pääsimme rannalle.

Se oli jotenkin yliluonnollinen kokemus, ikään kuin meidät olisi nostettu sieltä. Vauva pärski ja itki, mies juoksi paikalle ja kysyin, nostitko sinä meidät. Joko minulla oli piilevää voimaa, niin kun joskus sanotaan hätätilanteessa löytyvän, tai sitten se oli Jumala. Uskon, että se oli Jumala, tai enkeli.

Kahden lapsen äiti Janica Pörhönen sai esikoisensa 19-vuotiaana. Kuva: Janica Pörhösen kotialbumi

Mari: Puhutaanpa Jumalasta. Kuinka iso osa äitiyttäsi on ollut sun uskonnollinen vakaumus?

Janica: Tosi iso. Olen kasvanut luterilaisessa perheessä mutta tullut vasta varhaisaikuisuudessa henkilökohtaiseen uskoon, joka syventyi, kun tulin äidiksi. Siinä tuli sellainen elämän rajallisuuden ymmärrys.

Koska ikätovereillani ei ollut lapsia, kävin pari vuotta NMKY:n perhemuskarissa, jossa tapasin muita kristittyjä äitejä. Se tarjosi tärkeää vertaistukea lapsiperhearjessa. Olen lukenut lapsilleni lasten Raamattua, ja iltarukouksissa olemme kiittäneet päivästä ja pyytäneet siunausta. Ne ovat olleet kivoja ja tärkeitä rituaaleja.

Mari: Minkälainen työnjako teillä oli sun miehen kanssa?

Janica: Minä olen tehnyt ruuat ja siivoukset, kalenteroinut lasten menot, hoitanut neuvolat ja hammaslääkärikäynnit. Mies on käynyt kaupassa, hoitanut autoasiat ja kuskannut lapsia päiväkotiin.

Multitaskaaminen on äitien erikoistaito, niin myös Janica Pörhösen. Kuva: Janica Pörhösen kotialbumi

Leipominen on ollut Janica Pörhöselle tärkeä ilonlähde lähes viikoittain. Kuva: Janica Pörhönen

Luontoretket ja mökkeily ovat siivittäneet Janica Pörhösen perheen arkea. Kuva: Janica Pörhösen kotialbumi

Nykyään ihmettelen, miksi piti välttämättä itse kuoria perunat ja porkkanat keittoihin, kun kaupasta saisi pakasteena kotimaisia keittojuureksia. Suomessa itse pärjäämisen kulttuuri on niin voimakas.

Mari: Tunnistan tuon hyvin, mutta mun ajattelutapa oli feministisesti värittynyt. Ajattelin, että jos nainen hankkii lapsia, hänellä pitää olla oma työ ja tulot ja että hänen pitää perhevelvollisuuksiensa lisäksi huolehtia tulevaisuudestaan.

Oma äitini jätti kesken yliopisto-opintonsa, meni naimisiin, sai viisi lasta, jäi leskeksi ja oli taloudellisesti todella tiukoilla. Esikoiseni ei halunnut synnytyksen jälkeen rynnätä nopeasti töihin vaan viettää pidempään aikaa lapsen kanssa.

Janica: Se, että haluaa tehdä jotain eri tavalla kuin oma äiti, taitaa olla tosi yleistä. Esimerkiksi lapsuudenkodissani oli hyvin siistiä, ja itse halusin ottaa siivouksen rennommin.

Neuvolassa joskus ärsytti, kun huomasin sellaisia ennakkoluuloja, että minua pidettiin liian nuorena äidiksi. Tentattiin huumeista, vaikken ole koskaan edes kokeillut.

Mari: Onko jotain, mitä kadut?

Janica: Imetin molempia lapsiani pari vuotta, se oli minulle tärkeä arvo. Kuopuksen synnyttyä sairastuin kolmoishermosärkyyn, ja minulle määrättiin lääkitys, jota en suostunut ottamaan. Lääkäri määräsi miedomman lääkkeen, jonka kanssa pystyin jatkamaan imetystä, mutta kipu jatkui.

Ehkä olisin voinut laittaa terveyteni edelle. Kun en suostunut ottamaan täsmälääkettä, kipu ehti kroonistua. Mutta sitä en osannut siinä vaiheessa ajatella.

”Kiireistä arkea varmasti kaipaa sitten, kun lapset ovat lähteneet pesästä”, Pörhönen tuumaa. Kuva: Janica Pörhösen kotialbumi

Väsyneenä rentouduin somessa. Siellä olisin voinut viettää vähemmän aikaa. On sydäntä riipaisevaa kuulla 5-vuotiaan suusta, että ”äiti, taasko sä oot Instassa”. Millaisia asioita sinä kadut?

Mari: Lähinnä sitä, miten lujille panin itseni silloin, kun lapset olivat pieniä. Varmasti olin tiukka ja hoputtava äiti, varsinkin aamuisin, kun puin lapsille haalareita ja vilkuilin samalla kelloa, ehdinkö junaan.

Oli myös typerää aloittaa niin aikaa vievä harrastus kuin yhtyelaulu, kun lapset olivat alle kouluikäisiä. Äitini vahti lapsia ja kertoi myöhemmin, että ne odottivat nenä ikkunassa paluutani keikoilta.

Myös sitä kadun, etten pitänyt päiväkirjaa lasten kehitysvuosista. Se on niin intensiivistä aikaa, että sitä luulee muistavansa kaikki ne tilanteet ja tokaisut. Ei niitä muista, jos ei kirjoita ylös. Toivon silti, että lapseni muistavat, miten kivaa meillä oli perheenä.

Tunsin valtavan onnen tulvahduksen, kun sain kuulla tyttäreni odottavan vauvaa. Tuleeko sulle mieleen jokin hetki, kun oot ollut äitinä täydellisen onnellinen?

Janica: On vaikea pysähtyä nauttimaan hetkistä, kun koko ajan miettii jo tulevia velvollisuuksia ja huolehtii asioista. Lasten syntymistä muistan onnensekaisen väsymyksen, silloin olin todella onnellinen.

Kahden vuoden ikäerolla syntyneiden lasten perheessä tuplarattaat olivat tärkeä menopeli. Kuva: Aino Saarikivi

Janica: Sulla on pitkään ollut lapsenlapsia. Kumpia rakastaa enemmän, omia lapsia vai lapsenlapsia?

Mari: En mieti asiaa tuolla tavoin, pidän tätä jatkumona. Sain esikoiseni 1989 helmikuussa, ja siitä lähtien olen ollut äiti ja huolehtija. Olen varmaan loppuikäni ruokkiva emo, jolla on nyt sitten isompi parvi huolehdittavana, kun on myös lapsenlapsia.

Kun omat lapset olivat pieniä, olin usein niin väsynyt, että elämä oli usvan peitossa. Nyt haluaisin olla rento mummo. Pelaan lastenlasten kanssa korttia ja Memoryä ja Afrikan tähteä, laitamme ruokaa, teemme sieniretkiä ja käymme upeita keskusteluja.

Janica: Minäkin muistan sen usvan ja aivosumun, sitä kesti kuukausitolkulla.

Kun kuopus syntyi, oli uusivuosi ja raketit paukkuivat taivaalla. Katsoin niitä ikkunasta ja ajattelin, että tuolla ihmiset juhlii mutta minulle on syntynyt tämmöinen ihana ihme. Nuo viettävät tavallista uudenvuodeniltaa, mutta minulle on tapahtunut jotakin elämän mullistavaa, josta ei ole paluuta.

Mari Ikonen palasi hoitovapaalta töihin, kun esikoinen oli 4 ja kaksoset 2-vuotiaat. Kuva: Mari Ikosen kotialbumi

Mari: Sama muisto esikoisen jälkeen! Katselin aluesairaalan parkkipaikalle ja ihmettelin, miten nuo tuolla jatkavat arkeaan ja oma elämäni on muuttunut täysin.

Olin palannut kaksosten jälkeen töihin, kun pääsin haastattelemaan Helvi Hämäläistä. Hän kysyi perheestäni, ja kerroin että minulla on neljä- ja kaksivuotiaat lapset. Iäkäs kirjailija katsoi minua silmiin ja kysyi, ymmärränkö miten onnellinen olen ja osaanko arvostaa elämääni. Vastasin hänelle vakavasti, että kyllä arvostan, joka päivä.

Janica: Saiko hän sinut pysähtymään sen äärelle, kuinka arvokasta se aika oli?

Mari: Jollei tuota keskustelua olisi käyty, en ehkä muistaisi niin selvästi, kuinka vahvasti olen tiedostanut, miten onnekas olen ja miten upeaa elämänvaihetta saan elää.