Seija, 91: ”Pääsin helpommalla kuin nykypäivän äidit” – kolme sukupolvea kertoo, millaista on äitiys

91 vuotta, Sastamalan Sammaljoki

3 lasta, 9 lastenlasta, 10 lastenlastenlasta

Seija Ruohonen ymmärtää, jos ensimmäistä lastaan odottavia vanhempia jännittää tuleva elämänmuutos, sillä häntä itseäänkin jännitti aikoinaan esikoisen syntymä: ”Vauva oli ihme silloin, ja niin on nykyäänkin.” Kuva: Sanne Katainen

”Lasteni määrän muistan, heitä on kolme. Täytyy erikseen laskea lastenlasten ja lastenlastenlasten määrä, sillä kaikki ovat yhtä hyviä ja rakkaita, joten heidän määrällään ei ole mitään väliä.

Minusta on ihana rikkaus, että saan olla äiti ja mummu ja vieläpä isomummu. Sellaista onnea ei kaikille ole suotu, enkä pidä tällaista katrasta itsestäänselvyytenä.

Sain omat lapseni 1950- ja 1960-luvuilla, ja nyt vuosikymmenten jälkeen voin sanoa, että pääsin itse aikanaan helpommalla kuin nykypäivän äidit. Kun lapseni syntyivät, omat vanhempani asuivat samassa talossa. Heiltä sai aina lastenhoitoapua, eikä siinä ollut mitään vaikeaa.

Kun lapset olivat pieniä, karjapuolellekin alkoi tulla jo koneita, mutta paljon sai silti ihan käsivoimin tehdä töitä. Tavallisena päivänä lähdin navettatöihin kello 5.30, ja mummu ja taata huolehtivat lapset seitsemäksi autolle Vammalaa kohden.

Mummu ja taata auttoivat aina myös silloin, kun tein ulkotöitä tai jos olin illalla menossa maatalousnaisiin tai muihin harrastuksiin. Nuorimmaisen sai usein illalla kaivaa omaan sänkyyn taatan kainalosta. Kesäisin meillä oli joukon jatkona myös serkkuni lapset Tampereelta.

Kaikessa on aina hyvät ja huonot puolensa, ja olihan siinä omat ristiriitansa, kun monta sukupolvea asui samassa talossa. Mutta ei tämä nykyajan menokaan minun mielestäni helppoa ole, koska äitien pitää aina järjestää erikseen hoitaja tai ottaa lapsi mukaan joka paikkaan.

Jos joku on tässä lähiaikoina saamassa ensimmäisen lapsensa ja kovasti jännittää vanhemmuutta, haluaisin sanoa, että ei mitään hätää. Kaikkia on aina jännittänyt ensimmäinen synnytys ja ensimmäinen lapsi, enkä minäkään esikoista synnyttäessä mitään vauvoista tiennyt.

60–70 vuotta sitten ei myöskään ollut tietoa saatavilla sellaisia määriä kuin mitä omat lapseni saivat neuvolasta, kun oli heidän aikansa saada lapsia.

Minusta tuntuu, että nykyään tämä kehitys menee takaperin, ja se on kyllä surkeaa. Kyllä neuvolasta pitäisi saada kaikki tieto, mitä nykyaikana vain on olemassa. Sillä se jännityskin hälvenisi.”

61 vuotta, Sastamalan Illo

Neljä lasta, kuusi lastenlasta

Aila Ruohonen kuvailee, että pikkulasten kanssa elämä oli vuosituhannen vaihteen molemmin puolin aikamoista sumua: ”Minulla, kuten monella muullakin äidillä, heräsi lasten kasvettua kysymys siitä, mihin heidän lapsuusaikansa humahti.” Kuva: Sanne Katainen

”En koskaan pelännyt äitiyttä. Kaikki neljä lastani ovat syntyneet sektiolla. Muistan, että esikoisen syntymää edeltävänä päivänä ajattelin kaiken muuttuvan huomenna. Esikoisen syntymä teki minusta äidin, ja se on rooli, joka ei katoa sydämestä, kävipä elämässä miten tahansa.

Lapseni syntyivät vuosina 1988–2000. Kolmen vanhimman lapsen kanssa vaihdoimme puolisoni kanssa hoitovuoroa, kun lapset ovat 1,5-vuotiaita. Minun oli helpompi hoitaa lapsia, kun heidän tarpeensa olivat vielä yksinkertaisia, eli ruokaa, läheisyyttä, rakkautta ja turvaa.

Puolisoni puolestaan pärjäsi taaperoikäisten ja sitä vanhempien kanssa, kun lapset osasivat jo ilmaista itseään puheella. Iltatähtemme kanssa puolisoni jäi pariksi vuodeksi hoitovapaalle.

Suhteestani lapsiini tuli aivan erilainen kuin minun ja oman äitini välisestä suhteesta. Ei se silti tarkoita, että joku äitisuhde olisi oikeampi kuin toinen, sillä suhde syntyy aina osana ympäröivää maailmaa.

Kun omat lapseni olivat pieniä, lastenhoitoapua saimme erityisesti anopilta ja minun isältäni. Meiltä oli matkaa minun vanhemmilleni 20 kilometriä ja puolisoni vanhemmille 10 kilometriä. Mummulassaan, eli minun anoppilassani, lapset tapasivat myös serkkujaan.

Olen tehnyt työurani terveydenhoitajana ja sairaanhoitajana ja tehnyt myös vapaaehtoistyötä. Aikuistuttuaan lapseni ovat sanoneet, että heidän lapsuudessaan olin kaikkien muidenkin äiti, en vain heidän.

Ymmärrän nyt, mitä he tarkoittavat, sillä annoin aikaani monille muillekin lapsille ja nuorille, jotka tarvitsivat kanssakulkijaksi aikuista. Arvostan, että lapseni uskaltavat antaa kritiikkiä, sillä kestän sen kyllä.

Kun minusta tuli isoäiti, valitsin tittelikseni mummo-sanan, sillä mummu-termi oli jo vanhimman lapsenlapsen toisella isoäidillä käytössä. Olen edelleen mukana työelämässä ja tiedostan, että se asettaa toistaiseksi rajat sille, mihin pystyn mummona venymään.

Olen hieman peloissani siitä, miten kaikki tapahtuu nykyään ruutujen välityksellä. Koetan parhaani mukaan pitää mummolan paikkana, jossa paistetaan lettuja ja leikitään.”

37 vuotta, Punkalaitumen Oriniemi

3 lasta

Äitiys on kasvattavaa ja kysyy samaan aikaan luovuutta ja jämäkkyyttä, pohti Kati Ruohonen-Mäkelä: ”Jos kaksi vanhinta nahistelee ja vauvakin pitäisi saada liikkeelle, ei siinä voi loputtomiin neuvotella.” Kuva: Sanne Katainen

”Olen kasvanut neljän lapsen katraassa, ja minun lapsuudessani kolmen lapsen sisarussarjat olivat aivan tavallisia. Minulla on kolme lasta, enkä pidä lapsilukua erityisen isona. Lapsemme ovat syntyneet vuosina 2016, 2017 ja 2024.

Olen laboratoriohoitaja, ja lisäksi hoidamme puolisoni kanssa hänen kotitilaansa. Onhan arjessa pyöritystä, ja olen huomannut, että esikoisen kanssa pinnani oli pidempi kuin mitä se nykyään on.

Äitiys on todella kasvattavaa, sillä mitään patenttiratkaisua lasten kanssa toimimiseen ei ole. Eri lasten kanssa pitää käyttää hieman erilaisia kasvatusmenetelmiä ja toisinaan saa olla hyvinkin luova.

Kaikkea minun ja puolisoni ei tarvitse tehdä itse, sillä appivanhempani asuvat samassa pihapiirissä. Lapset voi käytännössä koska tahansa lähettää pihalle, sillä siellä on aina joku aikuinen. Alakouluikäiset voivat myös harjoitella yksinoloa kotona turvallisesti, sillä mummu tai pappa on aina saatavilla.

Myös siskollani Marikalla on kolme poikaa, ja muutaman kerran olemme hyödyntäneet toisiamme lapsenvahteina. Myös ystävillä ja naapureilla on samanikäisiä lapsia, joten heiltäkin on tarvittaessa saanut apua.

Toivon, että kasvettuaan lapset muistaisivat minut sellaisena äitinä, joka antoi mennä ja tehdä. Mielestäni lapsen pitää saada kiivetä, hyppiä ja kokeilla. Jos ei saa itse tehdä, ei myöskään pääse oppimaan eikä saa onnistumisen kokemuksia.

Mieheni motkottaa aina välillä, että puutun muiden lasten kasvatukseen. Saatan esimerkiksi ohjata ulkona karkuun juoksevan lapsen takaisin vanhempansa luo. Usein lapset hämmentyvät vieraasta aikuisesta tällaisissa tilanteissa ja tottelevat sen jälkeen vanhempaansa. Minua ei haittaa, jos joku auttaa minua lasteni kanssa samalla tavalla.

Luulen, että tämä koko kylä kasvattaa -asenteeni kumpuaa siitä, että olen itse kasvanut ja kasvatan omat lapseni osana sukupolvien ketjua. Jos lapsi pääsee tapaamaan jopa isoisovanhempiensa ikäluokan ihmisiä, sehän on upeaa, sillä hän oppii kohtaamaan vanhojakin ihmisiä.”

31 vuotta, Huittisten Sampu

3 lasta

Lapsiluvun kasvaessa hyvien yöunien ja rauhallisten hetkien määrä on vähentynyt, pohtii Marika Grén: ”Voi siis olla, että kolmannen pojan äiti on paljon kärttyisämpää lajia kuin esikoisen.” Kuva: Sanne Katainen

”Heitin nuorena arvion, että minulle sopiva lapsiluku voisi olla viisi lasta. Nyt perheessämme on tänä vuonna 6-, 4- ja 1-vuotiaat pojat, ja tämäkin määrä tuntuu ihan hyvältä.

Äitinä olen kasvanut ja kehittynyt esikoiseni kasvun rinnalla. Mitä enemmän lapsi oppii ja kehittyy, sitä enemmän työkaluja ja taitoja huomaa myös vanhempana tarvitsevansa. Esikoisen kasvaessa huomaa myös, mistä rajoista olisi kannattanut pitää tarkemmin tai löysemmin kiinni, ja seuraavien kohdalla voi vielä toimia toisin.

Naimisiin mennessä päätin ottaa mieheni sukunimen, jotta muistaisi aina laittaa oman perheeni, mieheni ja mahdolliset lapset ensimmäiseksi. Jos voimavaroja sen jälkeen liikenee, autan mielelläni muitakin.

Äitinä päätin ottaa lapset ihan pienestä asti mukaan kotitöihin. Uskon, että tämä kotitöihin kasvattaminen maksaa itsensä tulevaisuudessa takaisin.

Jokaisella perheellä on omat vahvuutensa, eikä minun lapsuudenperheeni vahvuuksiin kuulunut ruokakulttuuri. Haluan tehdä omien lasteni kanssa eri tavalla ja pitää huolen, että syömme päivittäin yhdessä perheenä.

Lasten molemmat isovanhemmat ovat tarvittaessa mielellään lastenhoitoapuna. Huittisten puolella apuna ovat ihanat naapurimme, jotka asuvat saman tien varrella. Lisäsilmille on tarvetta, jos lapset onnistuvat haahuilemaan oman tontin ulkopuolelle.

Omasta lapsuudestani muistan, että olin paljon hoidossa molemmissa mummuloissa, ja toivon, että myös omilla lapsillani on luottoaikuisia ydinperheen ulkopuolella. Minusta on valtavan hienoa, että voin edelleen soitella Seija-mummun kanssa ja puhua kaikesta. Häneltä saa näkökulmaa siihen, että kaikkina aikoina on selvitty.

En halua kasvattaa lapsiani pumpulissa, ja koetankin opettaa heille, että elämä on seikkailu eikä katastrofi. Lapset ovat saaneet tästä esimerkin vaikkapa silloin, kun parkkeerasin auton ojaan.

Menimme pyytämään apua viereisestä talosta, ja lapsille siitä tuli niin ikimuistoinen juttu, että he haluavat edelleen käydä virpomassa siinä talossa, josta löytyi auttaja ja traktori.”

Neljän sukupolven yhteiskuvaan asettuivat (takarivissä) Kati Ruohonen-Mäkelä ja Tenho Mäkelä, 6 kk, Seija Ruohonen, Aku Grén, 4 v. ja Marika Grén sekä (edessä) Iikka Grén 9 kk, Aila Ruohonen ja Elias Grén 6 v. Kuva: Sanne Katainen