Kenian länsiprovinssiin rakennettiin lähes 4 000 kaivoa vuosina 1981–1995. Kuva: Arto HurttaMitä jäi jäljelle Suomen satojen miljoonien markkojen kaivohankkeista Keniassa?
Suomalainen kehitysyhteistyöhanke käytti 1980-luvulla satoja miljoonia markkoja rakentaakseen kaivoja Keniaan. Tutkija selvitti, mitä niille kuuluu nykyään.TilaajalleKenian länsiprovinssissa oli vuosina 1981–1995 käynnissä kehitysyhteistyöhanke, jossa rakennettiin suomalaisten toimesta 3 714 kaivoa. Viime vuoden marraskuussa Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Ilmari Huotari lähti selvittämään, löytyykö kaivoja enää 40 vuoden jälkeen.
Kaivojen taustalla on Kefinco-kehitysyhteistyöprojekti. Projektissa aikanaan mukana olleet työntekijät arvioivat Huotarille ennen matkaa, että mitään ei ole jäljellä.
Huotari suuntasi Kakamegaan, joka oli yksi alueen kolmesta silloisesta hallinnollisesta keskuksesta.
”Uskoin, että me löytäisimme jäänteitä projekteista. Se, että löysimme niin paljon toimivia kaivoja ja niin paljon ihmisiä, jotka niistä osasivat kertoa, yllätti”, Huotari kertoo.
Tutkimuksen ajatuksena oli haastatella ihmisiä, jotka olivat 1980-luvulla olleet jollain tavalla tekemisissä vesiprojektin kanssa.
”Pääasiassa vanhoja naisia, koska naiset ja vesi ovat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa, niin kuin suurimmassa osassa maailmaa. Ja näin se on ollut Suomessakin, silloin kun on vielä kaivoista haettu vettä. Se on ollut pääasiassa naisten tehtävä.”
Vesiprojekti, viralliselta nimeltään Rural Water Supply Development Project in Western Province of Kenya, koulutti naisia hoitamaan pumppuja. Koulutukseen valittiin yleensä 1–3 naista joka yhteisöstä.
”Mielellään naimissa olevia naisia, koska silloin on todennäköistä, että he eivät häivy sieltä mihinkään. Se, miten ihmiset ja etenkin naiset liikkuivat paikasta toiseen, oli usein avioliiton myötä.”
Koulutettujen naisten ympärille perustettiin komitea, joka huolehti kaivon ylläpitämisestä. Huotari löysi lähes jokaisen kaivon yhteydestä naisia, jotka olivat aikoinaan olleet jollain tavalla mukana kaivokomiteassa.
”Se, että löysimme niin paljon toimivia kaivoja ja niin paljon ihmisiä, jotka niistä osasivat kertoa, yllätti.”
Kakamegasta löytyi viime syksynä yllättävän paljon 1980-luvulla rakennettuja kaivoja. Kuva: Ilmari HuotariKuukauden aikana kaivoja löytyi lopulta noin 50. Huotari arvioi, että noin 70–80 prosenttia niistä oli yhä toiminnassa.
”Ja siitä 70–80 prosentista suurimmassa osassa oli myös pumppu. Ehkä korjattu, ehkä ostettu uusi, ehkä alkuperäinen, mutta pumppu kumminkin. Oli myös sellaisia, joissa pumppu oli hajonnut tai varastettu, ja kaivo oli jätetty avoimeksi. Sieltä otettiin ämpärillä vain talousvesi”, Huotari kertoo.
”Tekniseltä toteutukselta projekti on ollut tosi onnistunut, koska kaivot ovat edelleen hyviä, eivät kuivu koskaan ja niissä on juomakelpoista vettä.”
Kakamegassa juomaveden saatavuus on nykyään verraten hyvä. Suuri osa väestöstä saa vetensä kaivoista.
”Kun kysyimme, mistä saitte vetenne ennen kuin projekti tuli tänne, yleisin vastaus oli, että lähellä menee joki. Se ei välttämättä oikeasti ollut edes kovin lähellä”, Huotari sanoo.
”Melkein kaikki haastateltavat sanoivat, että sen jälkeen, kun projekti tuli, taudit vähenivät huomattavasti. Monille isoin asia oli nimenomaan se, että tauteja ei tule enää samalla tavalla kuin aiemmin.”
Paikalliset muistavat hankkeen edelleen porausrekoista ja suomalaisten lava-autoista. Kuva: YIT arkisto
Silloinen keskustalainen ulkoministeri Paavo Väyrynen (kuvassa keskellä) tutustui hankkeeseen Keniassa. Kuva: YIT arkistoSamankaltainen projekti oli käynnistyi myös Tansaniassa lähellä Mosambikin rajaa 1970-luvulla.
”Siitä ei tullut yhtään mitään. Epäonnistumiseen on aika selkeät syyt, joka kehitysyhteistyötoimijat varmasti allekirjoittavat.”
Tansaniassa suurin ongelma oli yhteisöosallistamisen puute.
”Ilmeisesti työkieltä myöten kaikki oli tapahtunut suomeksi. Rauli Virtanen kirjoittaa kirjassaan Kaivoja köyhille, että paikallisille työntekijöille sanottiin ’poika, anna vasara’, ja poika antoi vasaran. Siinä projektissa on ollut enemmän kolonialistiset vivahteet.”
Toinen syy epäonnistumiseen oli Tansanian projektialueen kuivuus. Alueella ei tehty kunnollisia geologisia tutkimuksia, vaan kaivot kaivettiin ja jätettiin kuivumaan.
”Kenian projektissa oli selkeästi ammennettu oppia näistä virheistä. Tekninen toteutus toimi huomattavasti paremmin ja yhteisöosallistaminen selkeästi toimi.”
Joissain kaivoissa oli edelleen alkuperäinen Vammalan konepajan Nira AF 85 -pumppu. Kuva: Ilmari HuotariHuotari tutkii ennen kaikkea vesiprojektin sosioekonomisia vaikutuksia Kakamegassa, mutta kertoo sen olleen järkevä hanke Suomellekin.
Kaivojen pumput tuotiin aluksi Suomesta. Ne valmisti Vammalan konepaja eli nykyinen Lojer Group.
”Kaikkeen käytettiin suomalaisia materiaaleja, niin rahat kiersivät takaisin Suomeen suomalaisille yrityksille. Palkat maksettiin suomalaisille. Muutama alkuperäinen Vammalan konepajan Nira AF 85 -pumppu löytyi vielä.”
Kaivojen kaivamisen lisäksi Kefinco-projekti suojasi luonnonlähteitä ja perusti tai kunnosti asumiskeskusten vesilaitoksia.
”Mielenkiintoista ja myös meidän työtä vaikeuttavaa oli se, että kun joillain alueilla kysyimme, onko täällä Kefinco-kaivoja, ihmiset vastasivat, että on. Ja sitten se ei todellakaan ollut Kefinco-kaivo, vaan siitä oli tullut synonyymi kaikille kaivoille, kaikille vesipisteille”, Huotari kertoo.
”Mutta sitä ei tapahtunut kaikkialla. Useimmiten ihmiset osasivat erottaa, onko kyseessä Kefincon kaivo vai joku muu kaivo.”
Kefinco-kehitysyhteistyöprojekti
Käynnissä Kenian länsiprovinssissa vuosina 1981–1995.
Viralliselta nimeltään Rural Water Supply Development Project in Western Province of Kenya.
YIT:n ja Finnconsultin (nykyinen Ramboll) yhteinen hanke.
Hankkeeseen käytettiin 280 miljoonaa markkaa. Vuonna 2025 se vastasi noin 79 miljoonaa euroa.
Ilmari Huotari tutkii suomalaisen kehitysyhteistyön historiaa Kenian vesihankkeissa osana Contested Feminist Activisms and Finland’s Changing Gender Equality Partnerships in Development Cooperation -tutkimusprojektia.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
