Lääkäri hiljeni, kun kysyin kuolenko tähän

Päivystyshuonetta halkoivat ohuet, haaleanvihreät verhot, jotka erottivat sänkyni ikääntyneistä potilaista.

Makasin sisätautien päivystysosastolla ohut peitto päälläni. Henkeä ahdisti, rinnassa tuntui kipua, syke huiteli levossa 130:ssa.

Synnytyksestä oli aikaa kuukausi, ja olin saanut kiireellisen lähetteen sairaalaan.

Isovanhemmat olivat tulleet avuksi kotiin hoitamaan vastasyntynyttämme.

Puolen yön tienoilla tuntikausien odotuksen jälkeen päivystävä lääkäri tuli sanomaan, että minulla epäillään keuhkoveritulppaa.

Hoitamattomana kuolemaan johtava tila on yksi merkittävimmistä synnytyskomplikaatioista.

Lääkäri sanoi, että voisin jäädä joko osastolle tai lähteä kotiin ja tulla aamulla takaisin keuhkojen tietokonemonografiakuviin.

Sanoin haluavani kotiin vauvan luokse. Kysyin, voinko kuolla yön aikana. Lääkäri ei vastannut mitään. Hän kehotti tilaamaan ambulanssin, jos oireet pahenisivat kotona.

Hoitaja kävi vielä piikittämässä minuun verenohennuslääkettä.

Seuraava aamu valkeni, ja sain kyydin sairaalaan.

Hengenahdistus tuntui vain pahentuvan, mitä pidemmäksi odotus kävi röntgeniin pääsemisessä. Pelko kuolemasta ja läheisten menettämisestä on pahinta, mitä ihminen voi kohdata.

Minun ei olisi pitänyt olla sairaalassa vaan kotona hoitamassa vauvaa. Ihmettelemässä uutta elämää. Keittiön pöydällä säihkyivät vielä sukulaisten tuomat kukat.

Kuitenkin heti synnytyksen jälkeen minua olivat vaivanneet kummalliset oireet.

Hoidon saamista oli hidastanut se, että oireeni oli terveysasemalla leimattu tuoreen äidin normaaliksi väsymykseksi, stressin aiheuttamiksi oireiksi, paniikkihäiriöksi.

Aamupäivällä odotus päättyi. Lääkäri tuli kertomaan, että tt-kuvat olivat puhtaat. Sain luvan lähteä kotiin.

Olin helpottunut mutta samalla hämmentynyt. En ollut kuolemassa mutta huonossa kunnossa.

Synnyttäneiden äitien oireita ei aina oteta tosissaan, ei edes neuvolassa. Asenne tuntuu olevan: pääasia, että vauva on terve.

Mediaan on noussutkin joitakin tapauksia, joissa tuore äiti on menettänyt henkensä, koska oireita ei ole tunnistettu tai otettu vakavasti. Tämä on räikeä epäkohta terveydenhoidossamme.

Vasta puolen vuoden kuluttua synnytyksestä ravattuani lähes viikoittain terveysasemalla ja päivystyksessä sain tietää syyn oireilleni.

Kärsin synnytyksen jälkeisestä kilpirauhastulehduksesta ja kilpirauhasen liikatoiminnasta. Sain lääkkeet ja paranin.

Selvisin säikähdyksellä, mutta kokemus pisti miettimään. Vakavan sairauden uhatessa illuusio elämän hallinnasta päättyy.

Maailmassa vaikuttavat paljon suuremmat voimat kuin mitä meillä ihmisillä on.

Kaiken epäjärjestyksen keskellä ihmeellisintä on, että silti jossain on suurin voima. Vain Jumalalla on käsissään prosessin avaimet: hän tietää tapahtumaketjujen syyt.

Olen kiitollinen Taivaan isälle, että minun päiväni eivät olleet vielä silloin luetut.