

Ruotsalaisen Charlotte Al-Khalilin (synt. 1974) esikoisdekkari Vastapyörre (suom. 2024) teki vaikutuksen läpileikkauksella suurkaupungin lähiön elämään. Yhteiskunnan nykytilanne tuli monipuolisesti näytetyksi.
Vahvasti mieleen jäi syyttäjänviraston juristi, narsistisen ex-kumppaninsa aiheuttamassa autokolarissa vammautunut Olive. Pyörätuoli ja arpien rikkomat kasvot eivät estäneet paluuta työhön. Hänelle toivoin lisää ratkaistavaa, jos dekkari saisi jatkoa.
Olive onkin uutuuden pääosassa. Työpaikalla hän istuu pyörätuolissa, mutta kotona totuttelee sinnikkäästi jalkaproteesiin. Hän saa johdettavakseen perheväkivaltatapauksen tutkinnan.
Miehensä pahoinpitelemä, toistuvasti turvakoteihin paennut nuori äiti Jennifer on kadonnut, mutta lapsi löytyy sängystään nukkumasta.
Kamppailun jäljet asunnossa viittaavat siihen, että äiti on viety väkisin. Ruumista ei kuitenkaan löydy.
Olive tarttuu tapaukseen omien kokemustensa voimistamalla tarmolla.
Syyllinen on saatava vastuuseen. Häntä turhauttaa, kun mustelmille hakatut naiset selittävät vammojensa syntyä kuka mitenkin, joku peloissaan, toinen rakastumisen sokaisemana.
Romaani palauttaa mieleen islantilaisdekkaristi Ragnar Jónassonin trilogiasta poliisi Huldan (Pimeys, suom. 2021). Huldan tavoin myös Oliven toimet herättävät kysymyksiä, onko lain rajat ylittäviä tekoja, joiden motiivi pyhittää keinot.
Heti alussa jännite kouraisee sisuksia: pääsevätkö äiti ja lapsi pakenemaan. Loppuratkaisukin palkitsee. Mutta esikoisen tasolle teos ei nouse. Välillä toiminta junnaa paikallaan. Lyhentäminen olisi auttanut paljon.
Minua jäi kiusaamaan myös henkilögallerian yksipuolisuus. Kaikki miehet kun olivat väkivaltaisia tai muutoin tunnevammaisia.
Lähipiirissäni on hyviä aviomiehiä ja rakastavia perheenisiä. Olisi tuntunut realistisemmalta, jos mukaan olisi mahtunut verrokiksi sellainenkin.