Narsistisen persoonallisuushäiriön taustalla voi olla etäistä tai rankaisevaa kasvatusta

Suuret käsitykset omasta ainutlaatuisuudesta ja menestyksestä, muiden ihmisten hyväksikäyttö, erityiskohtelun vaatiminen sekä empatian puute ovat kaikki narsistisen persoonallisuushäiriön diagnostisia kriteereitä.

”Narsisti kykenee usein osoittamaan empaattisuutta, jos se edistää hänen omia tavoitteitaan. Samasta syystä narsistit saatetaan kokea hyvinkin karismaattisina ihmisinä, ennen kuin heidän todelliset tarkoitusperänsä käyvät ilmi”, kuvailee Turun yliopiston psykiatrian professori ja psykiatrian erikoislääkäri Jyrki Korkeila.

Korkeilan mukaan arviolta yksi prosentti suomalaisista sairastaa narsistista persoonallisuushäiriötä. Sen kehittymisen taustalla on sekä perinnöllisiä, synnynnäisiä että ympäristöön liittyviä tekijöitä. Esimerkiksi dominoivuus on synnynnäinen persoonallisuuspiirre.

”Jos ihmisellä on aikuisena jokin vaikea persoonallisuushäiriö, hänen vanhempansa osaavat usein kertoa, että tällaisia häiriöön sopivia piirteitä ja niihin liittyviä vaikeuksia hänen kanssaan on ollut jo lapsesta alkaen. Lasta on voinut olla esimerkiksi lähes mahdotonta saada tottelemaan.”

Korkeilan mukaan persoonallisuushäiriötä ei kuitenkaan voida diagnosoida lapselle ja harvoin myöskään nuorelle, sillä persoonallisuuden kehittyminen jatkuu vielä täysi-ikäisenäkin. Monella lapsella tai nuorella voi olla tiettyjä, ylikorostuneita piirteitä, jotka hankaloittavat sosiaalisissa suhteissa toimimista – mutta kun ikää tulee enemmän, piirteet usein vaimenevat tai voivat poistua jopa kokonaan. Siksi persoonallisuushäiriön puhkeamista on vaikea ennustaa lapsesta tai edes nuoresta.

Tiettyjä merkkejä vanhempien olisi kuitenkin hyvä pitää silmällä. Lapsi tai nuori voi käyttäytyä piittaamattomasti muita ihmisiä kohtaan tai olla yliherkkä tilanteille, joissa hän kokee tulleensa nöyryytetyksi.

Korkeilan mukaan esimerkiksi sääntöjen puuttuminen voi altistaa narsistisen persoonallisuushäiriön kehittymiselle.

”Yleensä vaaditaan kuitenkin myös tiettyjen myötäsyntyisten piirteiden, kuten dominoivuuden, ylikorostuminen.”

Sosiaalipsykologi, psykologian lehtori ja kirjailija Janne Viljamaa painottaa, että pelottava, alistava tai ahdistava lapsuus johtaa narsistisen persoonallisuushäiriön kehittymiseen todennäköisemmin niissä tapauksissa, joissa lapsella on myös häiriölle altistavia geenejä. Sen sijaan rakkaudentäyteinen lapsuus ei yleensä johda häiriöön mahdollisista altistavista geeneistä huolimatta.

Viljamaan mukaan narsistisen persoonallisuushäiriön taustalla on usein kylmä ja etäinen tai hyvin rankaiseva kasvatustyyli. Perheissä on usein henkistä tai fyysistä väkivaltaa sekä lapsen tarpeiden laiminlyöntiä.

Viljamaa huomauttaa, että narsistivanhemman lapsilla on sekä geenien että ympäristötekijöiden kautta suurempi riski häiriölle.

”Kaikissa perheissä, joissa on narsistisesti häiriintynyt vanhempi, on pelkoa ja turvattomuutta, sillä niissä on aina myös epäsystemaattisuutta: elämää eletään narsistivanhemman toiveiden ja mielialojen mukaan.”

Myös hyvin epäsystemaattinen kasvatustyyli, jossa toinen rakastaa ja pitää huolta ja toinen kohtelee kaltoin, voi altistaa narsistiselle persoonallisuushäiriölle. Toisaalta toisen vanhemman rakkaus ja huolenpito toimivat myös suojaavana tekijänä – kuten myös muut lämpimät ihmissuhteet kodin ulkopuolella.

Lapsen empatiakyky kehittyy yleensä ongelmitta perheessä, jossa hänestä pidetään huolta ja ollaan kiinnostuneita. Sen sijaan esimerkiksi piittaamattomuuden kohteeksi joutuminen häiritsee empatiakyvyn kehittymistä, kertoo Jyrki Korkeila.

Korkeilan mukaan empatiakyky on kuitenkin osin myös sisäsyntyinen ominaisuus, mistä syystä synnynnäisesti vahvan empatiakyvyn omaavilla ihmisillä on pienempi riski sairastua narsistiseen persoonallisuushäiriöön.

Janne Viljamaa huomauttaa, että lapsen tunnekylmyydestä ja empatiakyvyn puutteesta on aina syytä huolestua.

”Narsistisesti häiriintynyt ihminen kokee, että jokainen saa napata elämän herkkupöydästä sellaisen piirakan kuin itse haluaa, ja jos ei ylety piirakkaan, se on oma syy. Puuttuu empatia ja ymmärrys, että maailma ei ole aina reilu, vaikka olisi kuinka älykäs, fiksu ja hyväsydäminen – jos tulee vaikeista oloista, sieltä on tosi vaikea ponnistaa. Lapsen tai nuoren empatiakykyä voi vahvistaa esimerkiksi tällaisilla keskusteluilla.”

Viljamaan mukaan kaikenlaiset reiluuspohdinnat ovat tärkeitä ja opettavaisia lapsuuden ja nuoruuden aikana. Jos keskustelut tuntuvat vaikeilta, esimerkiksi kirjallisuudesta löytyy paljon tarinoita, joissa ollaan heikomman puolella tai opetellaan tunnistamaan esimerkiksi kiusaamisen dynamiikkaa.