Erkkola-mopon moottori sijaitsi kuljettajan vieressä vasemmalla. Kuvassa näkyy Sachs-moottori MOE-2 vm 61 -mopossa. Kuva: Johannes Tervo
Markku Sivula saattaa olla viimeinen invamopojen korjaaja – sotaveteraanit ajoivat hänen luokseen jopa satoja kilometrejä
Sotainvalidien liikkumista mullistanut Erkkola-invamopedi kehitettiin 1950-luvun lopulla Koskenkorvalla.Tilaajalle
Koskenkorvalainen Markku Sivula tuntee Erkkola-invamopedit läpikotaisin. Tämä kaksivaihteinen malli on vuodelta 1961. Kuva: Johannes TervoSotainvalidien käyttöön suunniteltu Erkkola-invamopedi oli takavuosina tuttu näky kylien raiteilla. Markku Sivula on Erkkola-mopojen erikoismies ja kävelevä tietopankki.
Sotien jälkeen Suomessa tarvittiin uudenlaisia apuvälineitä, sillä sodissa vammautui pysyvästi lähes 100 000 ihmistä.
Ilmajoen Koskenkorvalla toimineen Erkkolan pyörätehtaan yrittäjät Eino ja Matti Erkkola kehittivät 1950-luvun lopulla pääasiassa sotainvalidien käyttöön tarkoitetun invamopon.
Ensimmäiset Erkkola-invamopot toimitettiin sotainvalideille vuonna 1958 valtion hankintakeskuksen kustantamana ja valmistus jatkui 1990-luvun alkupuolelle. Erkkolat vapautettiin vakuutusmaksuista. Sotainvalidit saivat hankittua mopoja myös Kelan ja kuntien sosiaalitoimistojen maksusitoumuksilla.
Erkkolan tehdas valmisti myös pyörätuoleja, kävelytelineitä, potkulautoja ja invapolkupyöriä.
Sivula aloitti vuonna 1989 Erkkolan tehtaan varaosamyyjänä.
“Se on ollut elämäni paras työpaikka. Minun aikanani valmistettiin 180 mopoa vuodessa, ja ne maksoivat 20 000 markkaa kappale.”
Sivulan työsuhde kesti kolme vuotta. Vuonna 1992 Instumentarium osti Erkkolan tehtaan ja sulautti sen lahtelaisen sisaryhtiön Merivaara Oy:n toimintaan.
Invamopoihin voitiin asentaa jalkakaasuja, -vaihteita ja -jarruja tarpeen mukaan. Kuva: Johannes TervoMerivaaralla ei ollut riittävää tietotaitoja invamopoista, mikä heikensi varaosa- ja huoltopalvelua. Tämän vuoksi sotainvalidit kääntyivät mopoasioissaan ennestään tuntemansa Sivulan puoleen.
“Puhelimeni alkoi soida. Veteraaneilla oli kova kiire saada moponsa kuntoon, koska se oli heille elintärkeä kulkuneuvo. Aloin auttaa heitä varaosien saannissa ja huoltotöissä”, Sivula muistelee.
Mies alkoi huoltaa invamopoja kotitalonsa autotallissa Koskenkorvalla. Hänestä tuli Erkkoloiden epävirallinen asiantuntija ja varaosamyyjä. Kaksi vuotta tehtaan sulkemisen jälkeen hän osti kaikki Erkkoloiden varaosat Merivaara Oy:ltä.
“Pelkkiä moottorin osia oli 700 kiloa. Myöhemmin ostin Itä-Suomesta 17 Erkkolaa varaosiksi. Sain myöhemmin haltuuni tehtaan arkistot, joissa oli tiedot lähes kaikista myydyistä Erkkola-mopoista.”
”Sodan kokeneilla miehillä riitti asennetta, eivätkä he kavahtaneet pitkiä ajomatkoja.”
MOE-2-invamopon omistaa Asko Hirsimäki. Hänkin oli töissä Erkkolan tehtaalla. Kuva: Johannes TervoErkkola-mopot räätälöitiin asiakkaan vammojen mukaan. Niihin voitiin asentaa jalkakaasuja, -vaihteita ja –jarruja tarpeen mukaan.
“Erkkolaa pystyi tarvittaessa ajamaan yhdellä kädellä. Eräällä veteraanilla oli vaikeita pakkoliikkeitä, mutta kun hän pääsi mopon päälle, ne kaikki hävisivät. Lääkärikin ihmetteli, miten hän pystyi ylipäänsä mopoilemaan.”
Invamopoihin liittyy monenlaisia tarinoita. Moni veteraani kävi korjauttamassa moponsa Sivulan tallissa pidemmän matkan päästä.
Lyhty ja nopeusmittari kuuluivat Erkkola-mopon varustukseen. Kuva: Johannes Tervo“Yksi veteraani tuli Honkajoelta. Hän istui aamuseitsemältä talomme portailla ja luki lehteä. Hän oli tunkenut osittain puretun invamoponsa farmarimallin apina-Datsuniin. Hän sanoi, että nyt poika laitetaan mopon kärjet kuntoon. Lopulta kone lähti käyntiin tulppaa vaihtamalla.”
Sivula toteaa, että sodan kokeneilla miehillä riitti asennetta, eivätkä he kavahtaneet pitkiä ajomatkoja.
“Eräs veteraani ajoi tänne Riihimäeltä asti. Matkaan kului 11 tuntia suuntaansa. Huollon jälkeen hän heitti kravatin olkapäälleen ja kehui lähtevänsä Kurikkaan naistentansseihin.”
1970-luvun myyntiesitteessä kaupattiin invalidimopoja. Kuva: Johannes TervoNyt kaikki Sivulan tuntemat sotainvalidit ovat poistuneet ajasta ikuisuuteen. Vaikka veteraanien mopoilu hiipui vuosituhannen alussa, monet jatkoivat yhteydenpitoa mopokorjaajansa kanssa.
“Monet veteraanit olivat yksinäisiä ja soittivat pitkiä puheluita. Sain heiltä joululahjoja ja kortteja. He eivät unohtaneet, että olin auttanut heitä”, Sivula toteaa liikuttuneena.
Erkkola-invalidimopot ovat pieni pala Suomen historiaa. Nyt ne ovat hävinneet lähes tyystin liikenteestä. Valtaosa mopoista on ruostunut talleihin tai päätynyt romuttamoille.
Monet ajokorttinsa menettäneet ikäihmiset ovat hankkineet Erkkolan. Kuvassa Markku Sivula. Kuva: Johannes TervoSivulan iloksi viime vuosina monet nuoret ovat alkaneet kunnostamaan Erkkoloita. Suomeen on muodostunut pieni ja innokas invamopediharrastajien joukko. Myös monet ajokorttinsa menettäneet ikäihmiset ovat hankkineet Erkkolan.
Sivulalta kysytään edelleen neuvoja ja varaosia. Veteraanien sijaan soittajina on nuoria miehenalkuja.
“Eräs entinen Erkkolan tehtaan työntekijä totesi, että olen viimeinen Erkkola-tietäjä ja kaikki on nyt vastuullani. Olen takunnut invamopojen kanssa lähes 40 vuotta, eikä uusia tekijöitä ole sinä aikana ilmaantunut.”
Istuin oli Erkkola MOE-2 -mallisen kolmipyörämopedin väripilkku. Kuva: Johannes TervoArtikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
