
Kaikki haluavat olla kesällä maalla. Kaikki haluavat nauttia kauniista luonnosta, niityistä ja viljapelloista, metsässä liikkumisesta, maaseudun tunnelmasta. Siihen kiteytyy jotain perin suomalaista, jotain identiteetillemme olennaista.
Lähes jokaisen suomalaisen juuret ovat maalla, kun mennään noin kolme sukupolvea taaksepäin. Useimmiten pienellä maitotilalla, jossa elettiin lähes omavaraisesti maalla ja maasta.
Suomalaisten kesäinen vaellus mökeille on kuin pyhiinvaellus. Se on kuin paluu juurille, rauhaan, hiljaisuuteen.
Maalla palautuu taas mieleen, mikä elämässä on tärkeää. Arjen huolet ja murheet jäävät hetkeksi taka-alalle.
Onhan se hyvä, että meillä on kaipuu luontoon, sillä olemme itsekin osa luontoa ja luonto on osa meitä.
Sanotaan, että jos ihminen ei ennen kaksivuotissyntymäpäiväänsä altistu maan, ihmisten ja eläinten bakteerikannalle, hänen vastustuskykynsä ei kehity hyväksi.
Kaikki, mitä ihminen tarvitsee elääkseen, tulee luonnosta: vesi, auringonvalo, ravinto, perunat, salaatti, viljat, hedelmät, vihannekset, liha, kala ja niin edelleen. Luonto on meidän energianlähteemme ja rakennusaineemme.
Jopa mielenterveytemme paranee liikkuessamme luonnossa. Väittäisin, että mitä läheisemmäksi ihminen kehittää luontosuhdettaan, sitä tasapainoisempi hän on.
Toivon, että kaikki maalle pyhiinvaeltajat huomaisivat, että maaseutu ei ole itsestäänselvyys. Maaseutu ei ole maaseutua ilman viljelijää ja maalla asujaa.
Maaseudun pysyminen kauniina, asuttuna ja viljeltynä vaatii paljon työtä. Kymmenen vuotta viljelemättömänä ollut pelto kasvaa vesakkoa, järvelle ei näy pusikon läpi ja metsästä tulee hoitamattomana läpitunkematon viidakko.
Entä muistuuko mieleen se, että viljelijä tekee toukotöiden tai rehunteon aikaan ympäripyöreää päivää? Ja se, että maaseudun yrittäjät ylläpitävät mökkiteitä, hoitavat metsiä ja viljelevät sitä ruokaa, jota me kesämökeillä grillailemme.
Maanviljely vaatii nykyään aikamoista sisua. Monelle se on sivutoimista ja kutsumustyö. Se vaatii tietynlaista luonteenlujuutta, suhteellisuudentajua ja stoalaista jääräpäisyyttä. Että tänäkin vuonna minä kylvän, vaikka sadosta ei ole varmuutta.
Mikä sen paremmin ilmaisisi kuin virren 462 sanat:
Hän säät ja ilmat säätää ja aallot tainnuttaa, hän hyisen hallan häätää ja viljan vartuttaa. Hän onneen meidät ohjaa, myös aikaan vaikeaan. Sen rakkauden pohjaa ken pystyy koskaan tutkimaan?
Ehkä suomalaisten jokakesäinen pyhiinvaellus maalle tavoittaa myös jotain tästä todellisuudesta virren sanoin:
Siis, kiitos Herra taivaan, kun lahjas meille toit ja päivän työhön vaivaan taas puhtaan leivän soit. Suo että ilomielin myös jaamme leipämme ja sydämin ja kielin sua lakkaamatta kiitämme.