Moderni kauhukertomus on vaikuttavinta ja hirveintä tositelevisiota pitkiin aikoihin

Toimittajana on vaikea antaa nuorison suosimaa SV:tä eli sisältövaroitusta, mutta nyt on melkeinpä pakko: ranskalaisdokumentti Gisèle Pelicot’sta ja hänen rohkeudestaan ei tuo hyvää fiilistä, ei iloa saati naurua, vaan se kertoo ihmismielen sekä niin sanottujen tavallisten miesten toiminnan pimeimmästä ytimestä.

Nykyään seitsenkymppinen Pelicot on dokumentin päähenkilö, ranskalaisnainen, jota hänen aviomiehensä huumasi lääkkeillä reilun vuosikymmenen. Eikä pelkästään huumannut, vaan kutsui netissä tavallisia perheenisiä raiskaamaan tiedotonta vaimoaan. Aviomies kuvasi akteja vierestä.

Tarina on tosi, vaikka sitä ei halua sellaiseksi uskoa.

Todistusaineistoa löytyi videoista runsaasti, ja tuomioita on jo jaettu. Pelicot’n aviomies, kolmen lapsen isä, sai pitkän, 20 vuoden tuomion. Dokumentin jälkeen jää kuitenkin miettimään, oliko sekään kuitenkaan tarpeeksi.

Pelicot’n aviomies altisti vaimonsa ainakin 51 miehen raiskaamaksi lähes 10 vuoden ajanjaksolla. Yksittäisiä tekoja tapahtui satoja. Sanalla sanoen: häpeällistä ja hirveää, mielenvikaista.

Caroline Pelicot (oik.) on puhunut avoimesti äitinsä ja isänsä tapauksesta.  Kuva: YLE

Gisèle Pelicot, ei häpeää -dokumentin takaa löytyy perheen tytär Caroline, jolle oman isän teot ovat olleet koko elämänsuunnan kääntävä koettelemus, sietämättömän ahdistava ja sielua loputtomasti syövä tapahtumasarja.

Dokumentti laventaa katsetta myös muihin kuin Gisèlen tapaukseen. Lääkkeillä huumaamisen ja hyväksikäytön uhreja on paljon muitakin, eikä tietysti pelkästään Ranskassa. Eikä pelkästään heterosuhteissa.

Yhteistä dokumentissa esitetyn tulkinnan mukaan on se, että huumaaja haluaa saada täydellisen vallan toisen kehoon, ja käyttää sitä mihin tarkoitukseen tahtookaan. Siksi ei ole kovin suuri ihme, että Caroline kutsuu omaa isäänsä säälittäväksi perverssiksi, ja joutuu pohtimaan omaakin identiteettiään raiskaajan tyttärenä.

Sota- ja konfliktidokumenttien ja muiden kammokuvausten rinnalla Gisèle Pelicot, ei häpeää on samalla viivalla, vaikka räjähdyksiä, verta tai suolenpätkiä ei tässä dokumentissa näytetäkään.

Se kuitenkin on erona, että rintamalla sentään tiedetään, että vihollinen on vihollinen, eikä sääli mitään. Perheen sisällä näkökulma on erilainen: Iltajogurttiin rauhoittavia ja huumaavia aineita salaa survova onkin se lähimmäinen.

Luottamus kymmenien vuosien avioliittoon, kaiken täydellinen romahdus ja karmeuden kertominen julki on melkoinen rohkeuden osoitus Gisèle Pelicot’lta. Seniori-ikäistä, tiedotonta naista raiskanneet luotetut perheenisät kävelevät huput päässään ja maskit naamallaan oikeuteen, osalla keskisormet pystyssä. Syytetyt jopa naureskelevat salissa, välinpitämättöminä tapahtumille ja tilanteelle.

Tällaiseen pahuuteen, sikamaisuuteen ja totaalilaittomuuteen on harvoin julkisesti törmätty.

Siksi dokumentti on piinallisenakin katsomisen arvoinen.