
Drone-toiminta vapaaehtoisessa pelastuspalvelussa on kehittynyt merkittävästi viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ensimmäiset käyttökelpoiset laitteet tulivat 2010-luvun puolivälissä, ja siitä lähtien kehitys on ollut nopeaa.
Laitteet ovat pienentyneet, kameroiden laatu parantunut ja lämpökamerat ovat tulleet osaksi kalustoa. Myös säänkestävyys on kehittynyt, ja nykyisin droneilla voidaan toimia esimerkiksi kevyessä sateessa ja sumussa.
Droneista on muodostunut tärkeä lisä etsintätoimintaan, mutta ne eivät ole yksittäinen ratkaisu kaikkiin tilanteisiin.
Esimerkiksi lämpökamera toimii eri tavoin olosuhteiden mukaan: päivällä lämmin maasto voi vaikeuttaa havaintojen tekemistä, kun taas viileämmässä yössä ihminen erottuu paremmin.
”Eri sensoreita käytetään yhdessä. Lämpökameralla voidaan havaita mahdollinen kohde, jonka jälkeen sitä tarkastellaan tarkemmin tavallisella kameralla”, Suomen Dronepelastajat ry:n UAS 501 Tampere -hälytysryhmän jäsen Ari Nissinen muistuttaa.
”On tärkeää ymmärtää dronejen rajoitteet. Lainsäädäntö edellyttää näköyhteyttä ilma-alukseen, mikä rajoittaa lentomatkaa. Lisäksi tiheä metsä ja lehtipuupeite voivat estää näkyvyyden maanpinnalle.”
”Käytännössä ihmisen oma havainnointikyky on edelleen keskeisin työkalu. Kokemus ja toistot kehittävät kykyä tunnistaa poikkeavuuksia maastossa.”
Vaikka maasto näyttäisi sivulta katsottuna läpitunkemattomalta, suoraan ylhäältä katsottuna näkymä voi olla huomattavasti selkeämpi.
”Käytännössä ihmisen oma havainnointikyky on edelleen keskeisin työkalu. Kokemus ja toistot kehittävät kykyä tunnistaa poikkeavuuksia maastossa.”
Drone on vain yksi osa laajempaa etsintäkokonaisuutta ja niitä voidaan hyödyntää erityisesti vaikeakulkuisissa tai vaarallisissa paikoissa, kuten soilla, ojissa, rakennustyömailla tai katoilla.
”Niillä voidaan tarkistaa alueita, joihin jalkapartion olisi hankala tai riskialtista mennä. Näin etsintää voidaan nopeuttaa ja tehdä siitä turvallisempaa etsijöille”, Nissinen sanoo.