"Masentuneella mielellä ja alakuloisina katselivat ihmiset viljavainioita..." – Suomi ajautui vakavaan nälkäkatastrofiin 150 vuotta sitten

Suomessa on ihmetelty kylmää kevättä, mutta tämä ei ole mitään verrattuna tilanteeseen 150 vuotta sitten.

Vuonna 1867 kesäkuussa oli monin paikoin rekikelit ja järvet jäässä, ja kylvöihin päästiin joissakin paikoissa vasta juhannuksen jälkeen. Edessä oli Länsi-Euroopan viimeinen rauhanajan nälkäkatastrofi.

Jo kylvöjen myöhästyminen herätti huolta, mutta lopullinen isku tuli, kun syyskuun alku toi mukanaan tavallista kovemman hallan. Eräillä alueilla tuhoutui viljasato täysin, ja koko maassa menetettiin noin puolet ruissadosta.

"Suomen nälkäkriisi nousee noin kahdeksan prosentin kuolleisuuden näkökulmasta (maailman)historiallisestikin poikkeuksellisen vakavaksi kriisiksi", sanoo sosiaalihistorian professori Antti Häkkinen Helsingin yliopistosta.

Perinteisesti on arvioitu, että vuosina 1866–1869 menetettiin kuolleina ja syntymättä jääneinä noin 150 000 ihmistä, joka tarkoitti 1,8 miljoonan väestössä lähes yhdeksää prosenttia väkiluvusta. Viimeisimmät tutkimukset ovat korottaneet arviota jopa 10–12 prosenttiin.

Taloushistorian tutkijatohtori Miikka Voutilainen Jyväskylän yliopistosta painottaa, että kato ei yksin selitä vuosien 1867–1868 nälkäkriisiä. Suomi oli ollut satoja vuosia maatalousmaa, jossa ihmiset olivat oppineet tuntemaan luonnon riskit.

"On paljon esimerkkejä tilanteista, joissa pitkäänkin kestäneet kylmät kaudet eivät ole synnyttäneet Suomessa nälänhätää."

Vaikka kato ei ollut nälkäkriisin ainoa syy, sitä voi Voutilaisen mukaan kuvailla työnnöksi kuilun yli. Nälänhädälle altistaneet rakenteelliset pohjasyyt löytyvät Suomen köyhyydestä ja eriarvoisuudesta.

"Länsi-Euroopan maiden bruttokansantuotteeseen verrattuna Suomi oli jopa köyhempi kuin Irlanti, jota on kuitenkin pidetty äärimmäisen köyhyyden esimerkkinä 1800-luvulla."

Köyhyyttä ja eriarvoisuutta ei Voutilaisen mukaan tuottanut vain hallanarka maatalous, vaan myös muun muassa lainsäädäntö. Tiloja ei esimerkiksi voinut jakaa miten vain, eivätkä maanomistajat halunneet antaa maaomaisuuden lipsua ja hajota sinne tänne.

"Maaseudun asukas, joka ei päässyt maahan käsiksi, oli lähes poikkeuksetta suhdanneherkkien työmarkkinoiden armoilla. Maatilojen kyky palkata ihmisiä ei nimittäin ollut kummoinen. Suuri osa maatalouden työväestöstä oli kausityövoimaa, ja jos sato epäonnistui, ei kausityövoimaakaan juuri tarvittu."

Talouden ongelmia syvensi Voutilaisen mukaan se, että Suomessa oli 1800-luvulla vain vähän teollisuutta. Pienet kaupungit eivät myöskään pystyneet imemään maatalouden kausityövoimaa. Monissa Länsi-Euroopan maissa nimenomaan kaupungistuminen ja teollistuminen auttoivat maaseudun köyhyyden poistumisessa.

Häkkinen huomauttaa, että aiemmat kriisit 1850- ja 1860-luvuilla olivat köyhdyttäneet maata ja vähentäneet elintarvikevarastoja.

"(Vuoden 1867) kadon aiheuttamaa suurta elintarvikevajausta korvaamaan olisi pitänyt tuoda ulkomailta valtavia määriä viljaa. Tähän ei ryhdytty, koska katsottiin, että taloudellisesti ei ollut enää varaa ottaa suuria lainoja. Tässä J.V. Snellman toimi aika keskeisessä asemassa."

Myös lopulta saapunut tavallista lämpimämpi kesä herätti toiveita selviytymisestä. Hallan sitten iskettyä syyskuussa oltiin avun hankkimisessa jo auttamattomasti myöhässä. Lisäksi viljan kuljetuksessa ja jakelussa oli suuria ongelmia.

"Olen arvioinut, että Suomeen saatiin 5–10 prosenttia tarvittavasta viljasta jakeluun", Häkkinen sanoo.