Teatteriarvio: Punaorvot kertoo unohdettujen lasten tarinaa ja muistuttaa, kuinka monella tapaa voi perheen särkeä

"Suutari, räätäli, pikipöksy Pietari."

Vanhan laulun yksinkertaiset sävelet nousevat ilmoille haavoittavan haikeina. Sisällissodan jälkeen lapsien leikkejä hallitsevat kuolema ja ennen niin iloiset laulut kaikuvat kaipausta.

Helsingin Toisella linjalla asuva perhe on revitty kappaleiksi. Isä kuoli sisällissodan jälkimainingeissa eikä suruun uponnut äiti pysty pitämään huolta neljästä lapsestaan. Ruuasta on jatkuva pula eikä ennen punaista nauhaa ylpeydellä kantaneita lapsia katsota kaupungissa hyvällä.

Valkoisella eliitillä on suunnitelma: nämä vallankumouksellisten lapset täytyy siirtää parempiin kasvuolosuhteisiin. Pohjanmaalla lapsille riittää ruokaa, mutta ennen kaikkea tiukkaa kuria ja oikeita arvoja. Siinä eivät äidin tai lasten anelut paljoa paina.

Helsingin Kaupunginteatterissa ensi-iltansa keskiviikkona saanut Punaorvot on riipaiseva kertomus sisällissodan jälkeisistä kauhuista. Sota jätti jälkeensä lähes 25 000 punaorpoa, joiden elämän ainoaksi tragediaksi ei suinkaan jäänyt vanhemman menettäminen. Pohjanmaalle siirrettiin 1 700 lasta. Osaa kohdeltiin kuin rakasta perheenjäsentä, osaa huonommin kuin kulkukoiria.

Anneli Kannon ja Lauri Maijalan käsikirjoittaman esityksen ensimmäinen puolikas on huutavaa tuskaa ja karmivaa kaaosta. Sodan pelot lennätetään suoraan katsojan syliin. Väliajan jälkeen tunnelma muuttuu täysin ja kerronta siirtyy osin symbolitasolle. Herkemmät eivät selviä kuivin silmin toisesta puolikkaasta.

Helsingin Toisella linjalla eläneen perheen tarina kertoo kauhistuttavalla tavalla siitä, kuinka monella tavalla perheen voi särkeä. Neljän lapsen erilaisia kohtaloita yhdistää niiden lohduttomuus.

Punaorvot Helsingin Kaupunginteatterissa. Ohjaus: Lauri Maijala.