Kirja-arvio: Elif Shafak kirjoitti Istanbulin syrjityistä vahvan ja verevän romaanin, joka ei aiheestaan huolimatta ahdista

Brittiläis-turkkilaisen Elif Shafakin uutuus tuo etenkin alkupuolellaan mieleen Laura Lindstedtin Finlandia-palkitun Oneironin (Teos, 2015). Kummassakin katsotaan kuoleman verhon taa tavalla, jonka vain fiktio mahdollistaa.

Nelikymppinen prostituoitu Leila on murhattu. Teini-ikäisenä tyttö pakeni vastenmielistä avioliittohanketta isänsä vallan alta Istanbuliin.

Romaani näyttää vaikuttavasti hänen elämänkaarensa, joka päättyy vuonna 1990. Leila käy muutamissa minuuteissa läpi entisyytensä.

Turkkilainen elämänmeno on kuvattu verevästi. Eksoottiset mausteet tuoksuvat. Kulttuurin alistamien naisten arjessa sekoittuvat perinteet, uskonto, taikausko ja länsimaiset vaikutteet.

Leilalla on viisi läheistä ystävää. Kaikki ovat syrjittyjä, kukin tavallaan. He pitävät lujasti yhtä.

Elif Shafak itse on paitsi palkittu kirjailija myös valtiotieteen tohtori. Yhteiskunnallisten meriittien luettelo on pitkä. Hänen kuvauksessaan Istanbulin vähäosaisista on raakuutta, mutta myös sitkeää kauneuden janoa ja elämän voimaa. Henkilöillä on tarmoa yrittää selviytyä.

Shafak onnistuu nostamaan nämä omalaatuiset ystävykset lukijan myötätunnon piiriin tekemättä kenestäkään säälittävää. Lukukokemus ei aiheesta huolimatta ahdista.

Booker-palkintoehdokkaaksi valittu teos näyttää, miten verisukulaiset antavat lähtökohdat, ovat kunkin veriperhe. Mutta itse löydetyt ystävät voivat muodostaa vesiperheen. Vesiperhe hoitaa hylkäämisten haavoja ja pesee matkan varrella tarttunutta ja tarttuvaa likaa.

Shafakilta on tätä ennen suomennettu viisi teosta.

Lue täältä kaikki Maaseudun Tulevaisuuden kirja- ja muut kulttuuriarviot.