Tuhansien urheilukenttien maa

Suomi saatiin maailmankartalle nimenomaan olympialaisten ja yleisurheilun avulla, sillä ennen Yhdistyneiden Kansakuntien (YK:n) perustamista olympialaiset oli juuri se paikka, jonne maailma kokoontui. Suomi osallistui jo vuoden 1908 Lontoon olympialaisiin periaatteessa osana Venäjän joukkuetta, mutta kuitenkin erillään siitä.

Kun maa oli itsenäistynyt, uuden valtion juoksi maailman tietoisuuteen Paavo Nurmi, joka kantoi Pariisin olympialaisista vuonna 1924 kotiin peräti viisi kultamitalia.

Pariisissa kisataan olympialaisissa myös tänä vuonna, eli tasan sata vuotta Nurmen kultamitalikimaran jälkeen. Nykyään arvokisamitalit ovat huomattavasti tiukemmassa kuin vuosisata sitten, mutta Suomi yleisurheilee edelleen.

Yleisurheilua voi harrastaa omaksi ilokseen ilman kummoisia varusteita ja ympäristöjä, mutta vähänkään vakavampi harrastus vaatii tossujen alle yleisurheilukentän, jossa voi harrastaa sekä juoksu- että kenttälajeja ja miksei penkkiurheiluakin.

Yleisurheilukenttiä on Suomessa Liikuntapaikkojen tietojärjestelmän mukaan kaikkiaan 797. Niistä 746 kappaletta, eli 94 prosenttia, on kuntien tai kuntayhtymien omistuksessa.

Paavo Nurmi lähtöviivalla Eläintarhan kentällä. kuvausaika 1920-luku. Kuva: Roos R / JOKA Journalistinen kuva-arkisto / Museovirasto

Yleisurheilukenttien vaihteluväli on melkoinen. Yhdessä juostaan hiekoitussepelin täplittämällä tiilimurskalla ja istutaan kauniisti ilmaistuna tikkuisessa katsomossa, kun taas toisaalla urheilija saa piikkariensa alle kestopäällysteen ja katsoja päälleen katoksen.

Kestopäällystekenttiä on Suomessa 268 kappaletta, kertoo Suomen Urheiluliiton kilpailupäällikkö Mika Muukka. Tunnettuja kestopäällysteitä ovat esimerkiksi Novotan ja Mondo.

Muukan mukaan lähes kaikkia kestopäällystekenttiä hoidetaan, mutta hoidon taso vaihtelee melkoisesti, sillä se vaatii veroeurojen lisäksi vaivannäköä.

”Kentän hoito on iso ponnistus, koska se vaatii ammattitaitoista henkilökuntaa ja riittävän määrän työtunteja. Siihen ei riitä pelkkä porttien avaaminen ja sulkeminen”, Muukka muotoilee.

Yleisurheilua voi Suomessa harrastaa noin 550:ssä Suomen Urheiluliiton jäsenseurassa, kertoo Suomen Urheiluliiton (SUL:in) seurapalvelujohtaja Tapio Rajamäki.

Hänen mukaansa yleisurheilun suosiossa on näkynyt tällä vuosituhannella aaltoliikettä, jos mittarina käytetään lisenssiurheilijoiden määrää.

Yleisurheilulisenssi antaa mahdollisuuden kilpailla oman seuran riveissä kaikissa virallisissa yleisurheilukilpailuissa lasten kisoista seniorisarjoihin, ja lisäksi se sisältää vakuutuksen esimerkiksi tapaturmien varalta.

Vuonna 2023 lisenssiurheilijoita oli 23 000 ja Rajamäen mukaan vaikuttaa siltä, että tänä vuonna päästään 24 000:een, eli samaan lukemaan kuin vuonna 2001. Tämän vuosituhannen lisenssiennätys on vuodelta 2015, jolloin lisenssejä oli voimassa 31 000 kappaletta.

Koska Suomen väestö on nykyään pakkautunut vahvasti Etelä-Suomeen, sieltä löytyvät myös suurimmat yleisurheilun harrastajamäärät. Toisaalta Urheiluliiton Rajamäki kertoo, että jos harrastajamäärät suhteutetaan asukaslukuun, voiton vievät Rajamäen mukaan Etelä-Pohjanmaa ja Pohjanmaa.

Paikkakunnan koko ei Rajamäen mukaan ratkaise seuratoiminnan aktiivisuutta, sillä pienilläkin paikkakunnilla saattaa olla hyvä tekemisen meininki, joka vetää seuraan lisää porukkaa. Osa seuroista tarjoaa tasaista tekemistä vuodesta toiseen, kun taas toisten seurojen aktiivisuustaso riippuu siitä, löytyykö vetäjiä riittävästi.

Suomea on kutsuttu yhdistysten luvatuksi maaksi, mutta yhdistykset eivät pysy pystyssä ilman tekijöitä. Ongelmaksi muodostuu helposti se, jos kaikki talkootyö kaatuu muutamien seura-aktiivien niskaan.

Valmennuspäällikkö Johanna Paija muistuttaa, että päiväkoti-ikäisten lasten yleisurheiluharrastus on yhtä kuin liikunnallinen leikki. Kuva: Rami Marjamäki

Urjalan Urheilijoiden valmennuspäällikkö Johanna Paija kertoo, että seura voi nopeasti joutua tilanteeseen, jossa samat henkilöt valmentavat, hankkivat varoja ja pyörivät kilpailuissa vielä toimitsijoinakin. Paijan mukaan tilanne oli Urjalassakin hankala vielä vuosikymmen sitten, mutta tällä hetkellä seurassa on mukava määrä aktiivista porukkaa, eikä kenenkään tarvitse menettää yöuniaan seura-asioille.

Urjalassa on tällä hetkellä yleisurheilussa 106 lisenssiurheilijaa, mikä on 2,3 prosenttia kunnan vanhusvoittoisesta vajaan 4 700 asukkaan väestöstä, kertoo Urjalan Urheilijoiden kilpailuvastaava Tero Rajala. Hän kertoo laskeneensa, että kunnan peruskouluikäisistä, eli 7–15-vuotiaista, peräti joka neljäs on lisenssiurheilija.

Yleisurheiluseuran tärkein tehtävä on Urheiluliiton Rajamäen mukaan matalan kynnyksen kisojen järjestäminen lapsille.

Ennen kuin kukaan kuitenkaan lähtee kaivamaan komerosta mittanauhaa ja sekuntikelloa, Rajamäki kehottaa pysähtymään ja pohtimaan, miten kisoista saisi luotua ympäristön, joka edistää liikkumisen iloa eikä latista pientä ihmistainta.

”Miettimisen paikka on siinä, muistuttavatko lasten kisat liiaksi aikuisten kisoja.”

Tätä kysymystä on pohdittu myös Urjalan Urheilijoissa. Valmennuspäällikkö Johanna Paija muistuttaa, että päiväkoti-ikäisten lasten yleisurheiluharrastus on yhtä kuin liikunnallinen leikki.

Yleisurheilukoulun sisällön pitää aina elää ajassa. Urjalan Urheilijoiden Tero Rajala antaa esimerkin: vielä parikymmentä vuotta sitten kaikki yleisurheilemaan tulleet lapset osasivat tehdä kuperkeikan, mutta nykyään se pitää opettaa osalle erikseen. Esimerkiksi ennen korkeushypyn tekniikan oppimista on osattava tehdä kuperkeikka takaperin.

Paija muistuttaa, että seuran pitää tarvittaessa toimia portinvartijana vanhempien ja huoltajien suuntaan. Usein nimittäin vanhemmilla on halu saada lapsensa jo nuorena koviin treeneihin.

”Seuran pitää osata kertoa, ettei kova treenaaminen ole lapsilla se juttu, vaan se, että he saavat paljon liikuntaa ja oppivat liikunnallisen elämäntavan”, Paija tiivistää.

Jos urheilukärpänen puraisee oikein kunnolla, monet seurat tekevät valmennukseen liittyvää yhteistyötä yli seurarajojen, ja toisinaan nuori voi siirtyä toiseen seuraan. Paija muistuttaa, että vaikka jokainen seura haluaa pitää kiinni omista urheilijoistaan, pienten seurojen on hyväksyttävä, ettei se aina ole mahdollista.

Ilona Stenberg harjoittelee estejuoksua Urjalan keskusurheilukentällä. Kuva: Rami Marjamäki

Paijan suku on vahvasti edustettuna Urjalan urheilutoiminnassa. Miina Paija ohjastaa lapsia estejuoksuun lämmittelevässä harjoituksessa. Kuva: Rami Marjamäki

Urheiluliiton Rajamäki on huomannut, että esikuvilla on paljonkin merkitystä siinä, mitä lajia lähdetään kokeilemaan ja kuinka korkealle lupaava yleisurheilijanalku haluaa asettaa tavoitteita.

Tällä vuosituhannella Suomen yleisurheilun arvokisamenestys oli pitkään lähinnä keihäänheiton varassa, mutta viime vuosina mitaleja on saatu ja mitalinsyrjässä oltu kiinni monessa muussakin lajissa.

Johanna Paija on puolestaan huomannut, että etenkään suorat tv-lähetykset eivät välttämättä kiinnosta nykyajan lapsia ja nuoria.

”Minun lapsuudessanihan juostiin telkkarin ääreen heti, kun siellä oli joku suomalainen mitalitoivo. Nykyään parhaat palat voi katsoa videoklipiltä silloin, kun ehtii.”

Liikuntapaikat eivät ilmesty kuntiin tyhjästä. Vuonna 2022 kunnat käyttivät liikuntapaikkarakentamiseen noin 284 miljoonaa euroa, kertoo Kuntaliiton liikunnan ja nuorisoasioiden erityisasiantuntija Elsa Mantere.

Jos kunta päättää rakentaa liikuntapaikan, varoja pitää kaivaa valtaosin omasta pussista, mutta suhteellisen pienetkin avustukset saattavat Mantereen mukaan saada rakennushankkeisiin vauhtia.

Esimerkiksi vuonna 2024 opetus- ja kulttuuriministeriö ja aluehallintovirastot jakavat kunnille avustuksia liikuntapaikkojen rakentamiseen noin 22 miljoonaa euroa. Summa kattaa sekä uusien liikuntapaikkojen rakentamisen että vanhojen peruskorjaukset.

”Näillä avustuksilla on huomattava vipuvaikutus kuntien liikuntapaikkarakentamiseen, vaikka avustusten osuus kokonaisrahoituksesta pyörii noin 15:n ja 20 prosentin välillä”, Mantere kertoo.

Liikuntapaikkarakentamisen kulut riippuvat kohteesta, sillä yleisurheilukenttien rakennus-, huolto- ja ylläpitokustannukset ovat esimerkiksi uimahallia pienemmät.

Miina Paija opastaa keihäänheittoa. Kuva: Rami Marjamäki

Jos taas yleisurheilukentän ja uimahallin aiheuttamia kustannuksia aletaan laskea käyttäjien määrän mukaan, törmätään heti yhteen käytännön pulmaan, Mantere huomauttaa. Uimahalliin nimittäin pääsee vain kassan kautta, eli sen käyttäjämäärä tiedetään tarkkaan, mutta yleisurheilukentälle voi marssia kuka tahansa.

Toisaalta yleisurheilukentät ovat monessa kunnassa ilmainen ja kesäaikaan lähes aina auki oleva liikuntapaikka kaikille kuntalaisille, mikä madaltaa käyttämisen kynnystä.

Kuntatasolla ihmisten liikkumista on mahdollista tukea monilla muillakin tavoilla kuin liikuntapaikkoja rakentamalla, muistuttaa Mantere. Kunnat voivat esimerkiksi järjestää ohjattua liikuntaa, antaa liikuntaneuvontaa, järjestää seuraparlamentteja ja tukea seuroja erilaisin avustuksin.

Vuonna 2022 kunnat jakoivat Mantereen mukaan liikuntaan liittyvinä avustuksina eteenpäin noin 61 miljoonaa euroa.

Avustusten jakamisen perusteet vaihtelevat kunkin kunnan oman linjauksen mukaisesti, vaikka lajeja ei ole sinänsä tarkoitus arvottaa keskenään esimerkiksi niiden menestyshistorian tai lajin tämän hetken trendikkyyden perusteella. Avustusta myönnetään hakemusperusteisesti.

Anna Laakso näyttää Aura Kivistölle oikeaoppista kuulantyöntötekniikkaa. Kuva: Rami Marjamäki

”Seuroilla ei siis ole itse avustusten myöntämiseen valtaa, mutta tietysti aktiivinen toimija ja hakija on vahvoilla avustuksen saajaksi”, Mantere kertoo.

Hän lisää, että jatkossa pelkona on, että kaikkien muiden leikkausten ohella liikuntapaikkarakentamisen avustuksista ja muustakin liikuntaan liittyvästä leikataan.

Liikuntaan käytettyjä rahoja kannattaisi Mantereen mukaan kuitenkin ajatella investointina tulevaisuuteen, sillä liikunnasta saa kiistattomasti sekä fyysisiä että psyykkisiä terveyshyötyjä ja lisäksi se auttaa osaltaan vähentämään ihmisten kokemaa yksinäisyyden tunnetta.

”Hyvinvoivat ja liikkuvat kuntalaiset ovat kunnalle elinvoimatekijä, sillä he maksavat kunnalle tärkeitä verotuloja.”