Sisäkissa Myy katosi jäljettömiin viideksi kuukaudeksi – sitten emäntä keksi idean, jolla se saatiin takaisin

Se heinäkuun helteinen yö oli myös tuulinen.

Normaalisti jarrusaranan pitelemä kerrostaloasunnon ikkuna Vantaan Myyrmäessä rävähti auki.

Kun Riia Kurvinen seuraavana päivänä heräsi, hän aavisti jonkin olevan vinossa. Maatiaiskissa Myy olisi normaalisti makoillut hänen rintansa päällä, mutta nyt sitä ei näkynyt missään. Toinen talon kissoista odotteli aamiaistaan keittiössä.

Kurvinen ei malttanut kunnolla edes pukeutua, kun hän jo kiiruhti kerrostalon pihalle huutamaan kissaansa. Aina sisäkissana elellyt Myy oli niin ihmisrakas, että hän uskoi aluksi sen löytyvän nopeasti. Toisin kävi.

Muutaman tunnin etsintöjen jälkeen hän laittoi Myystä ilmoituksen Facebookiin, soitti läpi eläinlääkärisemat ja Etsijäkoiraliiton.

Pian apuun otettiin loukut. Kurvinen käytti loukutukseen kaiken vapaa-aikansa. Hän jatkoi etsintöjä sinnikkäästi kuukausikaupalla, syyskuun loppuun saakka.

Siilit ja supikoirat söivät loukkuihin jätetyt ruuat, pylväisiin kiinnitettyjä ilmoituksia revittiin jatkuvasti alas. Etsijäkoiraliitostakin jo kehotettiin Kurvista pitämään taukoa oman hyvinvointinsa tähden.

Lokakuussa puhelin vihdoin soi. Puhelimen päässä ollut iäkäs rouva ilmoitti löytäneensä Myyn, kymmenien kilometrien päässä katoamispaikasta. Kun Kurvinen pääsi paikalle, hän näki heti, ettei kyseessä ollut sama kissa.

Toivo hupeni ensilumen mukana. Miten kaksi ja puoli kiloa painava, ohutturkkinen sisäkissa voisi selvitä pakkasessa?

Joulukuussa Kurvinen havahtui siihen, ettei Myyn tapaus jättänyt häntä rauhaan. ”Minun oli pakko saada tietää miten oli käynyt, jotta voisin surra asiaa ja päästää irti.”

Hän päätti tehdä ilmoituksen Myystä Facebookiin vielä kerran.

Meni noin viikko, kun siskon ystävä ilmoitti nähneensä kissan, jonka merkit täsmäsivät katoamisilmoituksessa olleeseen kuvaan.

Täynnä uutta tarmoa Kurvinen vei paikan päälle loukun. Seuraavalla viikolla Myystä tehtiin jo havaintoja ympäri Martinlaaksoa. Eräässä kuvassa se istuskeli Alepan kulmalla.

Loukkua siirrettiin vielä kertaalleen ja vihdoin, jouluaattoiltana, loukku hälytti. Kurvinen muisteltelee pompanneensa ilmaan saatuaan siskonsa ystävältä vahvistuksen, että satimessa oli tosiaan Myy. He juoksivat koko matkan loukulle.

Kun loukussa kyyristelevä kissa osui taskulampun valokeilaan, viiden kuukauden jännitys purkautui läsnäolijoissa itkuna ja nauruna. Jokainen Myyn etsinnöissä rämmitty päivä tuntui äkkiä vaivan arvoiselta.

Kotiin päästyään Myy kapusi Kurvisen syliin kuin ei olisi muuta tehnytkään. Viiden kuukauden karkureissun jäljiltä se oli yllättävän hyvässä kunnossa. Myy oli jopa lihonut puolisen kiloa.

Seuraavat viikot Myy lähinnä nukkui. Kurvinen pohti huolestuneena, onko jokin vialla, mutta veriarvot olivat kunnossa. Ulkona seikkaillessaan kissa vain oli sellaisessa adrenaliiniryöpyssä, ettei ollut saanut aikoihin levättyä kunnolla, eläinlääkäri arveli.

Nykyisin Myy nauttii jälleen eloisasti sisäkissan elämästään. Se ei ole pyrkinyt ulos lainkaan.

Seikkailun jäljiltä Kurvinen kuitenkin tietää, että esikuvansa mukaisesti pienessä kissassa piilee odottamaton määrä sisua.

”Myy selviää vaikka maailmanlopusta.”