Sulo rakastaa rutiineja ja reissaamista – alpakan ylläpito ajaa omistajan harvoin vararikkoon

Olen Chulo, tuttujen kesken Sulo, ja olen ensimmäinen haminalaisen Merikeinun tilalla syntynyt alpakka. Emäni Kaneli, hienommin Chanel, ponnisti minut maailmaan itsekseen pellolla elokuussa 2020.

Sari ja Juha Ketosara ovat asuneet tällä yli sata vuotta vanhalla Vuorenpään tilalla jo pitkään, mutta meitä alpakoita täällä on majaillut vasta kuutisen vuotta.

Jussi näki alpakoita ensimmäistä kertaa Korian erämessuilla ja alkoi miettiä, miltä pitkäkaulaiset ja pehmeät eläimet näyttäisivät tilan pelloilla. Sarikin kiinnostui, ja hän kävi katsomassa lajitovereitani muilla tiloilla.

Niinhän siinä kävi, että alpakoiden syvä rauha ja vähän hölmö olemus valloittivat Sarin ja Jussin sydämet. He perustivat Vuorenpään tilalle Merikeinun alpakkatilan ja ottivat tänne myös afrikkalaisia kääpiövuohia ja kaneja.

Katri Tammela taluttaa Suloa ja kuvaa samalla metsäretkeä omaan blogiinsa. Sari Ketosara (oik.) ohjaa vieressä alpakkaretkiryhmää oikealle polulle. Kuva: Riitta Mustonen

Alpakoita on nyt kuusi, ja minulla on jo velipuolikin, nimeltään Sisu. Kun minä synnyin, koko muu alpakkalauma kokoontui ympärilleni ihmettelemään. Öisinkin lauma teki ympärilleni piirin, että sain nukkua turvassa, vaikka yleensä me alpakat pidämme nukkuessamme välimatkaa toisiimme niin paljon kuin mahdollista.

Kasvoin nopeasti, ja olen päässyt jo aika usein koko lauman päälliköksi äitini sijaan. Tulen esimerkiksi ensimmäisenä tarkistamaan meille tulevat vieraat ihmiset ja mielipuuhaani on kiivetä pellon ainoalle kivelle tarkkailemaan laumaani ja vierailijoita.

Ihmiset tykkäävät paijata meitä, kun meillä on niin pehmoinen turkki. Se on minustakin ihan kivaa, kunhan kukaan ei koske tukkaani – se saa rauhassa olla pystyssä – eikä taputtele takapuolelle. Silloin saatan säikähtää ja potkaista.

Potkuni ei onneksi vastaa hevosen potkua, eihän minulla ole kavioitakaan. Olen kynsieläin eli minulla on jaloissa pehmeät anturat ja kynnet. Kerran pari vuodessa Jussi tekee minulle manikyyrin ja leikkaa kynteni oksasaksien tapaisilla saksilla.

Keritsijä käy yleensä ennen kesää toukokuussa keritsemässä meidän turkkimme. Villa toimitetaan kehräämölle, ja siitä saa ihanan pehmeää lankaa.

Sulo on ensimmäinen haminalaisen Merikeinun tilalla syntynyt alpakka. Kuva: Riitta Mustonen

Rakastan rutiineita. Päivärytmi saisi mielestäni pysyä samana: ruoka aina tiettyyn aikaan ja ruokavati samassa paikassa. Jos vati on väärässä nurkassa, puhisen ja mulkoilen emännälle. Jospa ymmärtäisi ensi kerralla oikean paikan!

Syön mielelläni rehua ja heinää, jota jauhan poskihampaillani – meillä alpakoilla ei ole lainkaan yläetuhampaita, vaan pelkät alaetuhampaat ja takana möyhennyshampaat. Metsäretkillä mutustelen lehtiä ja havuja puista, ja erityisen ihanaa on, kun tulee kevät ja saan tuoretta heinää ja horsmanversoja. Aah, mitä herkkua!

Minua ei haittaa yhtään, vaikka ulkona olisi pakkasta tai sataisi räntää. Raitis ilma on aina poikaa. Keli kuin keli, me alpakat emme piittaa.

Tykkään myös huristella autossa. Jussi ja Sari ottavat pienen pakettiautonsa kyytiin kaverikseni usein Feben ja kouluttavat kyytiläiseksi myös velipuoltani Sisua. Me käymme hoivakodeissa ja päiväkotien tapahtumissa hauskuuttamassa ihmisiä.

Merikeinun alpakkatilalalliset Juha ja Sari Ketosara vievät Suloa ja Sisua hoivakoti- ja päiväkotivierailuille hauskuuttamaan ihmisiä. Kuva: Riitta Mustonen

Tähän asti olen ollut terve poika. Me alpakat emme pienistä valita, vaikka kuinka koskisi, mutta kyllä meihinkin voi tauti iskeä. Esimerkiksi suolikiertymä saattaa olla hengenvaarallinen, ja syöpääkin on tavattu. Hienoihin hampaisiimme voi tulla tulehdus.

Jos eläinlääkäriä ei tarvita, niin ylläpitoni ei vie isäntäväkeäni vararikkoon. Rehuihin, vitamiineihin, kuivaheinään ja kuivikkeisiin menee noin 50 euroa kuukaudessa. Jonkin verran minä tienaan itsekin, kun meitä hönöjä hurmureita käy porukkaa katsomassa.

Jos pysyn terveenä, saatan elää jopa 23-vuotiaaksi. Omia jälkeläisiä en valitettavasti tule näkemään, sillä olen ruuna. Tyttöalpakat eivät minua romanttisessa mielessä kiinnosta.

Tämä juttu on osa Maaseudun Tulevaisuuden Tilaajan toive- sarjaa, jossa käsitellään lukijoille merkityksellisiä aiheita.