Miksi televisionkatsoja ei saa selvää näyttelijöiden repliikeistä?

Saan usein arvokasta palautetta kotimaisen television ongelmista ”ihan tavallisilta” katsojilta. Kriitikeissä toistuu muutama havainto. Ohjelmissa pyörivät samat naamat ja puheesta ei aina saa selvää. Ensimmäiseen ongelmaan en puutu nyt, jälkimmäiseen kyllä.

Näyttelijöitä koulutetaan oppilaitoksissa ja eritasoisilla kursseilla. Itse olen valmistunut Teatterikorkeakoulusta, jonka opetuksessa puhe kuuluu perusaineisiin. Siellä muun muassa putsataan pois kotimurteet ja hiotaan diktiota (ääntämystä). Valmistuvan näyttelijän tulee taipua eri tyylilajeihin ja murteisiin, uskottavasti ja vaivatta. Näin sen pitäisi aina mennä.

Lappia ja karjalaa olen puhunut sketseissä uskottavasti, olenhan asunut Rovaniemellä ja Taipalsaarella. Muun muassa kotkalaista ja turkulaista on pitänyt harjoitella rooleja varten vs. uusina murteina.

Esittäviin taiteisiin pääsee myös vapaalta kentältä. Se toteuttaa nykyään muodissa olevaa moniäänisyyttä. Vahvuudet ja heikkoudet demokratisoituvat. Huono ilmaisutaito kuuluu kaikille.

Nyt, kun Lappiin on sijoitettu useampikin rikosdraama, voin sanoa, että siellä murteita puhutaan aika ajoin aivan päin honkia. Pronominien taivutuksissa lipsutaan milloin mihinkin – enimmäkseen kaakkoismurteisiin. Tällainen laiskuus ja ymmärtämättömyys on murreväkivaltaa.

Mutta miksi yleiskielikään ei suju?

Miksi sitten normikatsoja ei saa näyttelijöiden repliikeistä selvää? Syitä on monia. Oppilaitosten puheopetus on antanut liikaa periksi puhekulttuurin muutokselle. Artikulaatio on kärsinyt yleisestä kielen löystymisestä. Esiintyjät keskittyvät kasvojen ilmeiden niukkuuteen – puheen kustannuksella. Pelätään ”ylinäyttelemistä”. Mumina jättää viestin matkalleen.

Kenttä-äänityksen taso ei aina ole priimaa. Ääniraidan laatu kärsii kiireestä. Silloin puheen selkeys ei riitä. Kuvauspaikalla äänittäjä, ohjaaja ja kuvaussihteeri kyllä kuuntelevat luureista dialogia, mutta heille teksti on tuttua, joten löysään diktioon kiinnitetään vähemmän huomiota kuin kokonaistulkintaan. Vain tekniset ongelmat ja vinksahtaneet vuorosanat johtavat lisäottoihin.

Lopputulokseen lisätään vielä erilaisia äänielementtejä, kuten tehosteita ja musiikkia. Puhe asettuu näiden elementtien rinnalle. Joissain tuotannoissa on varattu resursseja jälkiäänityksiin. Tällöin virheitä paikkaillaan kliinisissä olosuhteissa.

Kotivastaanottimet toistavat koko äänimateriaalin varsin huonolaatuisena, verrattuna studioon, jossa miksaus toteutetaan. Tällöin ”se tavallinen katsoja” kärsii kotonaan epäselvästä replikoinnista ja on syystäkin tyytymätön.

Palaute on aina kaivattua. Tekijöiden pitää vastata ilmaisun selkeydestä televisiossa, teatterissa ja elokuvissa. Se on meidän työtämme.