Kirja-arvio: Jussi Niinistön vanha väitöskirja Kekkosen Suomen opposition keulakuvasta taipui ilman suurempia täydennyksiä uusintapainokseksi

Keskustelun jänne vaatii, että valtakunnassa on virallinen toisinajattelija. Usein häntä kutsutaan oppositiojohtajaksi, vaikka jokainen järkevä ihminen ymmärtää, ettei hänestä ole istuvan johtajan tai järjestelmän vaihtoehdoksi. Venäjällä paistattelee taas yksi tuossa maineessa.

Everstiluutnantti Paavo Susitaipaleella (1896–1993) oli hyvät edellytykset nousta opposition keulakuvaksi Urho Kekkosen Suomessa. Kauko Kare oli sitä hetken, mutta sitten Veikko Vennamo imi kaikilta kilpaveikoilta hapen.

Susitaipaleen ansiolista on kieltämättä komea. Aktivisti ja jääkärivärväri, vapaussoturi jo ennen sodan alkua, Mäntsälän kapinan näkyvä hahmo, IKL:n järjestöjohtaja ja kansanedustaja rajun populistisen kampanjan jälkeen, rykmentinkomentaja sekä talvi- että jatkosodassa. Vihdoin reipas taistelukirjailija ja katumaton fasisti.

Tässä vaiheessa on syytä hiukan painaa jarrua. Suomalaisen äärioikeiston arkistot hävisivät syksyllä 1944 suurelta osin savuna ilmaan. Kun maata ei miehitettykään, entiset hengenheimolaiset pestasivat työttömän Susitaipaleen uuden ajan Lönnrotiksi jäännöksiä keräämään.

Saattaa olla, että Kansallisarkiston aineistossa Susitaipaleen rooli näyttää keskeisemmältä kuin se aikoinaan oli.

Nuori maisteri L.J. Niinistö otti kuitenkin aineiston täydestä. Militantista äärioikeistosta syntyi laaja teossarja. Välillä ote on poikakirjamaisen rempseä. Lapuanliikkeen törkeät väkivaltaisuudetkin selitetään poikamaiseksi leikiksi.

Väitöskirjaa Paavo Susitaipaleesta vuodelta 1998 ei ole tarvinnut uusintapainoksessa juuri täydentää. Lukija pystyy helposti päättelemään, että esimerkiksi Mäntsälän kapina ja JR29:n sodanjohto on selitetty parhain päin.

Tiedetään myös, että tohtori, nykyinen kaupunginjohtaja Jussi Niinistö on nuoruutensa päivistä huomattavasti miehistynyt. Hänen kaudestaan puolustusministerinä jäi aivan asiallinen jälkikuva.