Postinumeroalueeni on Helsingin vihrein – siitä huolimatta lähiluonto raivataan rakentamisen tieltä

Olen onnekas. Elän kaupungissa. Lähimpään kauppaan on 200 metrin kävelymatka. Vartissa olen terveyspalveluiden äärellä. Silti vieressä on Viikin luonnonsuojelualue.

Arvasitte varmasti, että asun Helsingissä.

Postinumeron perusteella minun tulisi olla autoton, kasvissyöjä ja alle 40-vuotias nainen. Mitään näistä en ole. Ilmasto- ja ympäristöasiat ovat silti sydäntäni lähellä.

Suomessa käytiin puolisen vuotta sitten eduskuntavaalit. Kansa äänesti muutosta. Vaadittiin muun muassa vastuullisempaa taloudenpitoa ja työllisyyspolitiikkaa.

Postinumeroalueeni on äänestyskäyttäytymisen mukaan Helsingin vihrein. Vihreät hävisivät vaalit.

Vihreän kaupunkisuunnittelun tuloksena täällä toteutetaan jo hankkeita, jotka perustuvat vuosien takaisiin linjauksiin. Eduskunta ei meidän pihapiiristämme suoranaisesti päätä, mutta ideologiat näkyvät kaupunkisuunnittelussa.

Täydennysrakentaminen tiivistää kaupunkikuvaa. Puistoihin, lähimetsiin ja muihin vapaisiin tiloihin rakennetaan taloja. Hukkatila hyödynnetään.

Tämä vaikuttaa asumisviihtyvyyteen. Väljyys ja luonnon läheisyys olivat tämän 1950-luvun asuinalueen asemakaavan suunnittelijoiden lähtökohtia. Talot sijoitettiin ja kulmautettiin niin, että muodostui viihtyisä ja luonnonläheinen kokonaisuus.

Lapset leikkivät lähimetsissä. Kaikkien ikkunoista näkyi joko metsäkaista, puistoa tai jopa Vanhankaupunginlahden upea luonto.

2010-luvulla nuori vihreä polvi pääsi linjaamaan asumista. Ihmiset oli saatava asumaan entistä tiiviimmin, raideliikenteen äärelle.

Jatkuva rakentaminen tuottaa äänisaastetta, jollaisen äärellä varttuu kokonaisia ikäpolvia.

Vieri viereen sijoitettujen talojen seinäpintojen kautta heijastuva melu kertautuu.

Tiiviit sisäpihat rajaavat ulkopuolista hälyä, mutta muodostavat akustisen kaaoksen, jossa leikkivien lasten kiljahdukset kertautuvat ja tehostuvat kakofoniaksi.

Tällaista harjoitettavaa täydennysrakennuspolitiikkaa kannatetaan etäisyyden päästä ja vastustetaan paikallisesti. Paikalliset vastustavat, koska he pystyvät arvioimaan politiikan seuraukset käytännössä.

Nykyisen rakennuspolitiikan edustajat asuvat liian usein itse idyllisillä pientaloalueilla, kuten Käpylässä ja Kumpulassa. Edellä mainitut asuinalueet ovat ideologisesti kuplautuneita. Siellä ei mikään muutu.

Katselen keittiön ikkunasta kalliolla jököttäviä käppyräisiä mäntyjä, jotka ovat nähneet tuhannet pihaleikit.

Paikalla voisi joidenkin vuosien päästä seistä asuintalo. Työt alkaisivat kallion räjäytystöillä, louhinnalla ja maa-aineksen ajona. Rakentamisen eri vaiheet jatkuisivat joitakin vuosia.

Toki – paradoksaalista kyllä – alueellamme asuu taiteilijoiden ja toimittajien lisäksi myös poliitikkoja. Nyt he ovat alkaneet vastustaa edustamaansa politiikkaa. Lähiluonnolla onkin arvoa.

Kaupungin päättäjät järjestävät keskustelutilaisuuksia ja kävelykierroksia. Asukkaat tietävät, mitä vastustaa. Muualle muuttaminen olisi luovuttamista. Pitää vaikuttaa käyttämällä ääntään.