”Itkin aika paljon, kun luin”: Elämäkerta pakotti Meiju Suvaksen palaamaan kipeisiin muistoihin väheksynnästä ja vääristä miehistä

Mitä voi enää elämältä odottaa, kun on tehnyt yli 40 vuoden katkemattoman uran artistina?

Matkalla on siunaantunut lukuisten bilehittien lisäksi pitkä avioliitto ja kaksi lasta.

Ainakin sienihulluksi tunnustautuva Meiju Suvas odottaa vielä suppilovahveroaikaa. Keikkabussinkin nimi on kantarelli. Kantapäätä juiliva, viheliäinen plantaarifaskiitti tosin hieman hidastaa menoa.

Puoliso John ”Jontte” Berger ehti jo kerätä Lohjan Sammatissa sijaitsevan mökin liepeiltä kehnäsieniä ja kanttarelleja.

Mökiltä on vaikea lähteä ilman sienihulluuttakin. ”Sielun voimamaisema on tyyni järvenpinta”, Suvas kuvailee. ”Se hurmasi minut eilen jälleen kerran.”

Musiikillisesti Suvas odottaa erityisesti juhlavuoden keikkoja.

Yksi odotus päättyi lisäksi viime viikolla, kun hänestä julkaistiin juhlavuoden kunniaksi täyspitkä elämäkerta.

Musiikkitoimittaja Mari Koppisen kirjoittama teos keskittyy Suvaksen musiikilliseen uraan, mutta läpi käydään muitakin vaiheita.

Jos Suvas voisi palata johonkin elämänsä hetkeen, hän palaisi juuri Sammatin maisemiin, lapsuuteensa.

Aikaan, jolloin savusauna lämpeni joka toinen päivä. Naapurit ja serkut kävivät saunomassa, elämä oli yhteisöllistä ja huoletonta.

Jos Meiju Suvas voisi palata elämässään taaksepäin, hän palaisi Sammattiin savusaunan äärelle. ”Aina palaamme lapsuuteen. Sieltä tulevat perusta, hajut ja maut.” Kuva: Sanne Katainen

Kirjan teon mukana nousi Sammatin muistojen lisäksi myös vähemmän kauniita hetkiä.

Monen kirjassakin mainitun lehtijutun taru olisi hänen puolestaan saanut päättyä kalakääreenä.

”En ole lukenut itsestäni mitään, nyt oli pakko”, hän sanoo ja katsahtaa kirjaa. ”Itkin aika paljon, kun luin tuota. Jouduin käymään läpi ikäviäkin asioita, jotka olin halunnut jo aktiivisesti unohtaa.”

Samalla kirja on ollut muistutus siitä, että ikävämmistäkin asioista voi selvitä ja päästä eteenpäin.

Tyylitietoisen Suvaksen nousu erityisesti nuorten tyttöjen idoliksi oli räjähtävä.

Väheksyjiä uralla silti riitti.

Aikakauden musiikkikriitikot olivat pääasiassa rock-perinnettä edustavia miehiä.

Iskelmää ja etenkin Suvaksen rakastamaa diskoa jopa halveksuttiin. Myös käännöskappaleiden määrä närästi.

Väheksymistä riitti siitä huolimatta, että Suvaksen musiikki oli jotakin täysin uutta: Meiju-levy oli ensimmäisiä kotimaisia levyjä, joissa konemusiikki syntetisaattoreineen oli voimakkaassa roolissa.

Suvaksen kirjan äärellä oma ammatti alkaa toisinaan hävettää.

Toimittajat ovat vuosien varrella revitelleet hänen elämällään häpeilemättömästi.

Erityisen suosittu aihe 1990-luvulla oli hänen painonsa ja toistuvat laihdutusoperaatiot. Levy-yhtiössäkin annettiin ymmärtää, että ilman kilojen karistamista lavoille ei olisi asiaa.

Musiikkiakin käsiteltäessä toimittajien tyyli on ollut toisinaan räävitön. Kriitikko Outi Poppin mielestä artisti oli tyhjä kuin ”joulukuusen pallokoriste”. Samaa löylytystä saivat tosin monet muutkin aikakauden iskelmäntekijät.

Iskelmässä saattaa kuitenkin olla suomalaisille jotakin syvempää kuin mitä kriitikot näkivät.

”Iskelmä on meidän tunnekielemme”, Meiju kuvailee kirjassa. ”Se on sytyttänyt ja pelastanut monta ihmissuhdetta.”

Lukemattomia kertoja on Suomen karaokebaareissa tulkittu esimerkiksi Tahdon sinut -kappaletta. Biisi ohjasi Suvaksen tietä ammattilaulajaksi.

Suvas joutui toisaalta myös urallaan esittämään kappaleita, joita ei itsekään tuolloin allekirjoittanut.

Nykyisin hän on tarkka siitä, millaisia kappaleita haluaa laulaa. Esimerkiksi tuoreet Vain Elämää -kappaleet olivat artistille täysosumia.

Erityisesti sovitukset Erika Vikmanin Cicciolinasta ja Tääl on niin kuuma -veto yhdessä Pete Parkkosen kanssa sopivat valtakunnanpuuman tulkittavaksi.

Kappaleet olivat sopivan rohkeita ja epäsovinnaisia, kuin Suvakselle tehtyjä.

Suvas ei ole aina saanut osakseen yhtä kaunista rakkautta, kuin mistä lauluissa kerrotaan.

Ahdistelu ja aggressiivisetkin kosijat tulivat uralla tutuiksi. Useamman kerran ongelmana oli kumppanin mustasukkaisuus.

Viimeinen niitti eräässä suhteessa oli, kun väkivaltainen puoliso lukitsi Suvaksen parvekkeelle.

Toisaalta elämä osasi yllättää: sekä lapsen että rakkaan kumppanin Suvas sai elämäänsä yli 40-vuotiaana.

Suvaksen elämäntarina on kuin rohkaiseva lohtulaulu ajassa, jolloin sopivan kumppanin löytäminen ja lasten saaminen ei ole itsestäänselvyys.

Suvas on myös elävä todiste siitä, kuinka lopulta elämän paras aika voi olla kipuilevasta kantapäästä huolimatta juuri nyt: Bändi on vedossa, tytär Milena kulkee kiertueilla äitinsä mukana laulamassa stemmoja, poika Joakin hoitaa valoja.

Uskoaan ihmisiin Suvas ei ole matkallaan menettänyt. Suvas pitää erityisesti ihmisistä, jotka eivät yritä esittää muuta kuin ovat.

”Mikään ihminen ei ole niin tyhjä kuin sellainen, joka on itseään täynnä.”