Mintti haistaa tuhoisat käävät vaikka maan alta: Koiran kirsusta työkalu metsissä miljoonavahingot aiheuttavien sienten tunnistukseen

Kun koira innostuu oppimastaan, se voi johtaa yllättäviin tilanteisiin.

Anna-Mari Piitulainen lenkkeili tavalliseen tapaan mudi-rotuisen Mintin kanssa Anjalan metsissä.

Yhtäkkiä Mintti kuitenkin muutti suuntaa, juoksi 20 metrin päähän ja istuutui. Istuminen oli sille opetettu tapa ilmaista, että tietty haju oli löytynyt.

Piitulainen meni katsomaan, mutta mitään ei näkynyt. Ympärillä kasvoi tiheää heinikkoa.

Sitten hän näki sen tassujen välistä pilkistävän kanttarellin. ”Kun aloin tutkia tarkemmin, löysin varmaan 50 kanttarellia. En olisi ikimaailmassa ajatellut, että niitä voisi olla siellä.”

Piitulaisen koirat saattavat ilokseen etsiä kääpiä tavallisella metsälenkillä. Kuvassa Mintti. Kuva: Marja Seppala

Koiran kirsu voi tulevaisuudessa myös muuttaa tapaa, joilla hoidamme metsiä.

Suomessa toteutettiin hiljattain hanke, jossa niitä opetettiin tunnistamaan metsätuhoja. Viime syksynä päättyneessä nose4wood-projektissa mukana oli myös kaksi Piitulaisen koiraa.

Projektiin valittiin yhteensä 15 koirakkoa, jotka jaettiin kahteen ryhmään. Piitulainen oli ryhmässä, jossa koirat opetettiin erottamaan ja ilmaisemaan kuusen- ja männynjuurikäävän hajua.

Niiden on arvioitu aiheuttavan Suomen metsätaloudelle noin 50 miljoonan euron menetykset vuosittain.

Toinen ryhmä keskittyi ruostesieniin kuuluvan männyn tervasroson ilmaisemiseen.

Koiria vietiin aluksi purkkiradalle, jossa ne opetettiin ilmaisemaan käävän haju ja erottamaan se niin sanotuista häiriöhajuista.

Äkkiseltään juurikäävän haistaminen ei kuulosta vaikealta: leikattu juurikäävän palanen tuoksahtaa ihmisenkin nenään.

Ei kuitenkaan riittänyt, että koirat erottivat purkissa olleen palasen. Niiden piti pystyä tunnistamaan juurikääpä myös sekä ehjästä että jo lahonneesta puusta.

Juurikäävän tunnistamista harjoiteltiin Haukiputaalla maastossa alueella, jossa sientä löytyi runsaasti.

Kun koko metsä haisee käävälle, koiran voi olla hyvinkin vaikea paikallistaa, mistä haju tulee, Piitulainen pohtii.

Koira saattaa puiden sijaan ilmaista esimerkiksi aluetta puiden välissä. Kääpä saattaa olla kuitenkin iskenyt juuristoon maan alla.

Männynjuurikääpä oli kuusenjuurikääpää vaikeampi löytää, sillä se oli paitsi harvinaisempi myös useammin piilossa maan alla.

Haastetta tulee myös silloin, kun hajujen määrä on suuri.

Juurikäävän hajua voi löytyä pitkin metsää, joten koiran täytyy osata ilmaista haju vasta sitten, kun sitä on tarpeeksi paljon.

”Hajusta riippuen koiralle muodostuu käsitys siitä, millaisista voimakkuuksista hajua lähdetään ilmaisemaan.”

Esimerkiksi lutikoiden hajut ovat niin hienovaraisia, että lutikkakoirat täytyy opettaa tekemään tarkkaa työtä ja myös ilmaisemaan pienet hajun lähteet.

Metsätuhojen paikantamisen helppous rippuu myös säästä. Alle -5 asteessa juurikäävät lakkaavat itiöimästä, jolloin hajujen määrä vähenee. Kosteassa hajut taas tuoksuvat voimakkaammin. Kuva: Marja Seppala

Yhdeksänvuotiaan Mintin lisäksi Piitulainen koulutti metsätuhojen tunnistamiseen kolmevuotiasta labradorinnoutajaansa Q:ta.

Labradorinnoutajat ovat hajutyöskentelyssä suosittuja koiria.

Mudi ei ole yleinen rotu, mutta hajutyöskentelyyn se sopii erinomaisesti, Piitulainen sanoo.

Mintti työskentelee yleensä vapaana. Labradorinnoutaja Q:lla taas on valtava lähtöenergia, joten Piitulainen pitää sitä aluksi kiinni esimerkiksi isojen teiden varsilla.

Mudilla on paimenkoiran ominaisuuksia. Lisäksi se on ohjaaja- ja tehtäväorientoitunut ja sen riistavietti on vähäinen, kehuu rodun käyttöominaisuuksia Anna-Mari Piitulainen. Kuva: Marja Seppala

Piitulaiseen on tehnyt vaikutuksen, miten nopeasti koirat hajuerottelun oppivat.

Vaikka hajutyöskentelyä voivat tehdä monenlaiset koirat, tiettyjä rajoituksia metsässä koluaminen asettaa: Koiran pitäisi olla fyysisiltä ominaisuuksiltaan sellainen, että se voi kulkea metsässä kuormittumatta liikaa.

Tehokkaasti haistellessaan koira vetää ilmaa sisäänpäin jopa 300 kertaa minuutissa. Nuuskuttelu vaatii siis hyvää fyysistä kuntoa, vaikka koira ei liikkuisi sitä tehdessään.

Riippuu koirasta ja olosuhteista, miten kauan se voi työskennellä kerrallaan.

”Yleisesti puoli tuntia saattaa mennä ihan ok, mutta koirasta näkee, kun se tarvitsee tauon.”

Entä voisiko perinteinen metsästyskoira taipua metsätuhokoiraksi?

Mahdotonta se ei ole, mutta haasteita voi olla edessä, Piitulainen pohtii.

”Koiran voi olla vaikea erottaa metsässä, mitä ollaan tekemässä. Haluaako omistaja, että kesken jäniksenmetsästyksen se ilmaisee juurikääpää?”

Eroa voisi selkeyttää koiralle esimerkiksi siten, että metsästyksessä käytetään erilaisia varusteita kuin hajuetsinnässä.

Riistasta intoutuneen koiran motivointi juurikääpään voi olla myös haasteellista.

”Jos on koiralla vaikka geeneissä tosi vahvasti jänis, se menee monesta asiasta yli.”

Motivointitapa riippuu koirasta. Piitulaisen koirista Mintti (kuvassa) on ruokaorientoitunut, labradorinnoutaja Q taas ei. ”Se on vähän omituinen: ei halua syödä herkkuja, ei tykkää ihmisistä.” Kuva: Marja Seppala

Ihminen herkästi kuvittelee, että koira haluaa luonnostaan miellyttää. Niin ei kuitenkaan välttämättä ole, Piitulainen pohtii.

On rotuja, kuten tietyt metsästysspanielit, joille on äärettömän luonnollista pysytellä ihmisen lähettyvillä.

Paimenkoiran kiinnostus ihmiseen on luontainen tapa toimia ennemmin kuin puhdasta miellyttämisenhalua, Piitulainen toteaa.

Koiraan täytyy kuitenkin olla sellainen suhde, että koira kokee hyötyvänsä ihmisestä, hän jatkaa.

Monet asiat voidaan kouluttaa niin, että koira itse haluaa niitä, Piitulainen sanoo.

”Kun yhteistyö on aitoa, se on kaikille osapuolille paljon hauskempaa. On aika makea tunne, kun saat koiran haluamaan jotakin, kuten juurikäävän haistelua, joka olisi sille muuten ihan yhtä tyhjän kanssa.”

Koiran hajuaistissa on myös annos mysteeriä.

Vaikka Mintille on opetettu pelkästään kanttarelli, jostakin syystä se ilmaisee myös torvisieniä ja suppilovahveroita.

Mintin ilmaisema sienivalikoima on Piitulaisen mieleen, vaikka syytä koiransa käytökseen hän ei tiedäkään.

”Näillä sienillä on ilmeisesti jotakin yhteistä. Aina emme tiedä, minkä hajun koira oikeasti poimii.”