Nopeasti edennyt sairaus vei Johanna Jantusen puolison – yksin jäänyt tilallinen kertoo, mitä surun kohdanneelle on turha sanoa

Metsä-Paavolan maatilaa Akaassa pitävä Johanna Jantunen ehti miettiä ennen puolisonsa Jari Nikulan kuolemaa, haluaisiko hän tämän vihkisormuksen muistoksi vai jäisikö se puolison sormeen.

Nikula kuoli tapaninpäivänä reilun viikon sairastettuaan ja päätti asian Jantusen puolesta. Hoitajat kertoivat, etteivät he saaneet sormusta pois sormesta.

”Mietin myös, missä vaiheessa minun kuuluisi ottaa omani pois. Ystäväni sanoi, ettei ole mitään ohjetta tai sääntöä. Sen voi tehdä sitten, kun siltä tuntuu.”

Jotkut lakkaavat käyttämästä sormusta tai siirtävät sen eri sormeen tai vaikka kaulaketjuun. Jantusella sekä kihla- että vihkisormukset ovat yhä sormessa.

Osanottojen määrä on ollut valtava, mikä kertoo vainajan olleen pidetty henkilö. Jantunen tietää, että ihmiset tarkoittavat kukilla ja viesteillä pelkästään hyvää, ja hän on jokaisesta kiitollinen.

Alussa niihin vastaa nopeasti sydämellä. Sitten seuraavat puhelut, joissa jokainen kysyy tapahtumien kulkua. Sitten alkaa toinen puhelukierros, koska osa arkailee soittaa heti. Ja jälleen kerrataan tapahtumat.

”Moni soitti ja sanoi, ettei tiedä mitä pitäisi sanoa. Voin vastata siihen vain, että en minäkään.”

Tai kun joku sanoo, että ”voimia ja jaksamista”, niin Jantunen pohtii, mistähän kaupasta sellaista voisi ostaa.

Valtaosa ottaa osaa, ja sitten yhteydenpito loppuu. Jäljelle jää varsin pieni piiri.

Jokaisen on selvittävä surussaan enemmän tai vähemmän yksin ja käsiteltävä menetykset omalla tavallaan.

Saksanpaimenkoira Kasi ihmettelee yhä, missä isäntä on. Kuva: Jaana Kankaanpää

Johannan isoisä osti Metsä-Paavolan tilan, kun hän palasi jatkosodasta ja kotitila oli päätynyt veljelle.

Leipä tuli karjasta, pelloilta ja metsästä. Tilaa jatkoi aikoinaan Jantusen äiti Sari Sillantaka puolisonsa kanssa.

Vuonna 2005 Jantusen isä kuoli haimasyöpään ja äiti ja tytär jäivät pitämään tilaa kahdestaan. Samana vuonna Rengosta kotoisin oleva kuljetusyrittäjä Nikula haki ensimmäisen viljakuorman Metsä-Paavolasta.

Kemiat kohtasivat. Jantunen soitti perään ja ilmoitti myyvänsä useamman kuorman, jotta saisi miehen käymään uudestaan. Ensimmäiset treffit sovittiin Hämeenlinnan Tiiriön ABC:lle.

”Jari oli perisuomalainen, rehellinen, ahkera mies, jolla oli perusarvot kohdallaan.”

Pian Nikula oli talossa jo vakituisemmin ja keväällä apuna pellolla. Vuonna 2008 vietettiin häitä.

Jantunen lisää, että yrittäjänä molemmat tunsivat toistensa ajatusmaailman. Nikulalla oli veljensä kanssa kotitila maatalousyhtymänä, joten autopuolen lisäksi maatalousyrittäjän arki oli tuttua.

Kun mies tuli taloon, anoppi kysyi, pitäisikö hänen muuttaa pois. Nikula vastasi, ettei kenenkään tarvitse kotoaan lähteä, tilaa on riittävästi.

Yhteiselo kolmistaan tilalla oli yleensä mutkatonta ja sopuisaa.

Jantusen mukaan hänen puolisossaan oli luontaista diplomatiaa ja viisautta. Kun äiti ja tytär ottivat yhteen, häneltä löytyi se sana, joka sai tilanteen laukeamaan. Toisaalta Johannalla oli pitempi pinna jossain muussa hetkessä.

”Jos jokin työrintamalla ei meinannut onnistua, oli minun vuoroni rauhoitella” Jantunen sanoo.

Hän lisää, että yhteiselon kantavat kulmakivet ovat molemminpuolinen luottamus, kunnioitus ja arvostus.

”Olimme myös hyvä työpari.”

Yhteinen ystäväpiiri laajeni, kun Jantunen tutustutti miehensä Suomen Limousinkasvattajat ry:n väkeen. Tilalla oli pitkään tätä ranskalaista nautarotua. Johannan äiti on yksi yhdistyksen perustajajäsenistä, ja Johanna on toiminut yhdistyksen sihteerinä 20 vuotta.

Lämpöisessä hallissa seisoo Jarin uskollinen ajokki. Kuljetusliikkeen kuorma-auton omistusjärjestelyt ja kohtalo odottavat perunkirjan valmistumista. Työkalut ja tarvikkeet ovat seinällä yhä tarkassa järjestyksessä, aivan kuin hän olisi ne sinne eilen laittanut.

Nikula oli henkeen ja vereen auto- ja moottorimies, ja niissä työvaatteissa hänet saatettiin viimeiselle matkalleen. Merkkiuskollisen miehen rinnan päälle arkkuun laitettiin Scanian lippis. Honka-arkun kukkalaite taas oli kirkkaan oranssi ja viittasi huomioväriseen työtakkiin.

Hallin perällä on kaksi traktoria. Isomman niistä Nikula risti ”rouvan timantiksi”, koska Jantunen ei halunnut timanttisormusta.

Viimeistä huutoa oleva leikkuupuimuri oli isännän silmäterä ja uusin hankinta. Hän ehti vielä syksyn ajan iloita polttoaineen kulutuksen pienenemisestä ja puintitehon tuplaantumisesta, ennen kuin elämä muuttui äkisti.

”Jälkikäteen ajattelen nyt, että Jari oli ehkä hiukan väsyneempi loppusyksystä. Ihan pienistä ei kuitenkaan valiteta, ja työmoraali oli hänellä jotain aivan uskomatonta.”

Puoliso risti traktoreista suuremman ”rouvan timantiksi”, sillä Johanna ei tahtonut timanttisormusta. Kuva: Jaana Kankaanpää

Joulukuun alkupuolella Nikula kävi lääkärissä, koska vatsassa tuntui turvotusta. Erikoislääkäri epäili ärtyneen paksusuolen oireyhtymää ja antoi ruokavalio-ohjeet. Tarkoitus oli kokeilla pari viikkoa ja palata asiaan vuoden vaihteessa.

Jouluaattoa edeltävänä sunnuntaina Nikula valitteli oloaan äärimmäisen väsyneeksi. Silti hän siivosi kuorma-auton hytin, hiekoitti pihan ja valmistautui seuraavaan työpäivään. Lastaus oli sovittu aamulle seitsemäksi. Hän arveli, että vointi kohenee, kun lepää yön.

Jantunen havahtui yöllä, kun puoliso oksensi vessassa. Nikula jaksoi häthätää kävellä itse ambulanssiin.

Varjoaine osoitti, että maksassa oli jotain vialla. Ensimmäisellä vierailulla sairaalan ensiavussa Jantusen kuulemat puolisonsa sanat nostavat edelleen kyyneleet silmiin.

”Mua pelottaa, en pärjää ilman sua”, sanoi Nikula ja puristi vaimonsa kättä.

Pian paljastui, että syöpä oli jostain muualta levinnyt maksaan. Elinaikaa luvattiin kolmesta viikosta vuoteen. Jouluksi hänen oli määrä päästä kotiin.

Vaikeinta oli kuulla hänen anteeksipyyntönsä.

”Ei tässä näin pitänyt käydä, minun piti pitää sinusta huolta. Anna anteeksi.”

Nikula soitti jouluaattona, ettei pääsekään kotiin. Seuraavana päivänä soitti lääkäri ja kertoi, että maksan toiminta oli loppunut ja munuaiset pettäneet. Saattohoito oli aloitettu, ja kyse oli enää tunneista.

Johanna Jantunen on opetellut asioita, jotka aiemmin olivat puolison kontolla. Viimeisillä voimillaan sairaalassa Nikula opasti vaimoaan tekemään oikean kokoisen siementilauksen. Kuva: Jaana Kankaanpää

Joulupäivänä läheiset ehtivät käydä katsomassa sairaalassa. Iltapäivällä Nikula puristi puolisonsa kättä ja sanoi ”olet rakas vaimoni”.

Jantunen vietti viimeisen yön puolisonsa luona. Viideltä aamulla hän havahtui siihen, että Jarin silmät olivat auki, katse oli tyhjä ja hengitys hidastunut.

”Kävin sanomassa hoitajalle, että Jari on lähdössä”.

Jantunen oli hoitajan kanssa miehensä vierellä, kun hän sulki silmät ja hengitys lakkasi. Lähtö oli rauhallinen ja levollinen, mutta samalla niin konkreettinen ja todellinen. Sängyssä ei ollut enää Jari, vaan pelkät kuoret.

”Sanoin hoitajalle ja lääkärille, että joka aamu hän aikaisin starttasi kuorma-auton. Aikataulu piti loppuun saakka.”

Jantunen vietti vielä aikaa sikiunta nukkuvan puolisonsa vieressä.

”Odotin Jarin siskoa ja hänen miestään. Heidän kanssaan tulin kotiin, ja nostimme lipun puolitankoon.”

Heti seuraavana päivänä Jantunen meni hautaustoimistoon ja aloitti järjestelyt sekä kuolemaan liittyvän byrokratian.

Paperisota jatkuu yhä. Perunkirjan tekoon löytyi hyvä ammattilainen, pankin henkilökunta on auttanut lasku- ja tiliasioissa ja kirjanpitäjällä on kolmen yrityksen asiat hoidossa.

Saksanpaimenkoira Kasi tuli muutama viikko sitten nukkumaan takaisin makuuhuoneen lattialle sängyn päätyyn. Siihen asti se nukkui eteisessä tai keittiössä odottaen ja ihmetellen, miksi isäntä ei tule kotiin.