Aseet ovat aina kiinnostaneet Kososta, ja kirjoja varten hän usein kaivaa niistä yksityiskohtaisia tietoja. Kuva: Jarno Mela
Kristian Kosonen erosi ja alkoi kirjoittaa ruutuvihkoon sotakirjaa, joka lojui laatikossa 4 vuotta – nyt hän on kirjailija, jonka teoksia on myyty 35 000
Onnekas kohtaaminen rippijuhlassa muutti Kristian Kososen elämän. Hänen sotakirjoissaan on oikeita ihmiskohtaloita, mutta dokumentteja ne eivät ole.
Kristian Kosonen on työskennellyt liikuntapaikkojen hoitajana ja toimii nykyään Kisahallin esihenkilönä. Kirjoittaminen oli aluksi pelkkä harrastus, mutta on vähitellen muuttunut toiseksi työksi. Kuva: Jarno MelaKristian Kosonen katsoo Sotamuseossa olevaa taulua, johon on kirjattu kaikki Mannerheim-ristin ritarit. Katse pysähtyy puoliväliin, ja sormi osoittaa numeroa 167. Siinä lukee Hämäläinen, Väinö Alpin, kersantti 21.12.1944.
Hänestä, kuten myös monesta muusta sodan käyneestä miehestä, Kososella on omakohtainen muisto kerrottavaan.
Kuusi sotakirjaa talvi- ja jatkosodasta kirjoittanut mies on ensimmäistä kertaa Sotamuseossa, mutta hän tuntee suuren osan aseista nimeltä sekä niiden ominaisuudet. Yksityiskohtien tunteminen lisää myös tarinoiden uskottavuutta.
Kososen seuraava kirja Vuosalmen sotavangit näkee päivänvalon syyskuussa, ja se on tavallaan jatkoa ensimmäiselle kirjalle Taistelu Vasikkasaaresta.
Tarinassa on mukana Kososen ukin tarina, vaikka romaanissa tälle on annettu toinen nimi.
Kososen vanhemmat olivat lähtöisin Itä-Suomesta, ja sieltä myös ukki lähti puolustamaan maata.
Korpraali Kosonen palveli tulenjohdon radistina Vasikkasaaressa Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikana 1944. Vihollinen pääsi saareen, ja korsuun huudettiin poistumiskäsky.
Ukki palasi korsuun kuitenkin jostain syystä, ehkä rikkomaan radion tai hakemaan kellonsa. Joka tapauksessa vihollinen ehti siinä ajassa ulkopuolelle, jossa suomalainen sai ensimmäiseksi kiväärinperästä. Pahoinpitely jatkui kauan, minkä vuoksi Kosonen kärsi pääkivuista lopun elämäänsä.
Sotavankeus alkoi takalinjoilla seisottamalla miehiä kellarissa jääkylmässä vedessä ja järjestämällä heille valeteloituksia.
Kososen ukki juoksi korsusta suoraan kiväärinperään ja selvisi sotavankeudesta täpärästi hengissä.
Vankileirillä iski punatauti, mutta kotiutus puolen vuoden kuluttua pelasti Kososen. Patikkamatkalla Suomeen vievälle junalle neuvostosotilaat ampuivat armotta jokaisen, jonka jalat eivät kantaneet.
”Eräs rantasalmelainen aseveli oli kantanut 40-kiloiseksi laihtuneen ukin, sillä tämä ei olisi jaksanut kävellä matkaa junalle”, kertoo Kosonen.
Ukki oli kertonut vankileirikokemuksensa Kososen sedälle ennen kuolemaansa vain 55-vuotiaana 1969.
Pojanpoika Kristian syntyi 1972. Hän varttui Santahaminan varuskunnassa, jossa molemmat vanhemmat työskentelivät.
”Se oli oma yhteisönsä. Paikka oli lapsille jännittävä ja hieman vaarallinen, sillä löysimme joskus ammuksiakin.”
Sotaleikkeihin ohjasivat myös toisesta maailmasodasta kertovat pienoismallit ja Korkeajännitys-sarjakuvalehdet, joita Kososellakin oli satoja.
”Isän ammatista toimiupseerina kertoi vain virkapuku eteisessä. Minä siitä olin eniten kiinnostunut, mutta isälle se oli vain työ.”
Kristian Kosonen
51-vuotias tradenomi.
Työskennellyt Kisahallin liikuntapaikanhoitajana, liikuntapaikkamestarina Latokartanon liikuntahallissa ja toimii nykyään Kisahallin liikuntahallissa esihenkilönä.
Syntynyt Helsingissä ja vietti lapsuuden Santahaminassa. Asuu nyt Helsingin Metsälässä.
Esikoiskirja julkaistiin 2017, ja syyskuussa ilmestyy jo seitsemäs sotaan sijoittuva romaani.
Eronnut, kolme tytärtä ja nykyään parisuhteessa.
Entinen SM-tason painija, joka liikkuu pääosin pyörällä ja harrastaa yhä monipuolista kuntoilua pingiksestä koripalloiluun.
Seitsenvuotiaana tuli muutto Santahaminasta Länsimäkeen Vantaalle. Se tarkoitti eroa vanhoista kavereista ja eksoottisesta ympäristöstä, mikä oli kova paikka.
Kosonen suuntasi energiaa urheiluun. Jo Santahaminassa hän oli ottanut tuntumaa painimiseen, josta tuli elinikäinen intohimo. 15-vuotiaana mies alkoi treenata tosissaan, ja tulostakin tuli: junioreissa suomenmestaruuksia ja 7–8 mitalia SM-tasolta.
Kosonen tunnustaa, että menestys nousi jossain vaiheessa päähän. Harjoitukset todellisten mestarien kanssa opettivat kuitenkin nöyryyttä.
”Olimme urheilukomppaniassa tupakavereita arvokisamitalisti Marko Yli-Hannukselan kanssa. Jonkin kerran hän pyysi Ilmajoelle treenaamaan. Olin 40 minuutin lämmittelyn jälkeen jo täysin puhki, kun vetelimme käsivoimin köysillä kattoon ja muuta vastaavaa.”
Painiharjoitusten jälkeen olo oli kuin pieksetyllä.
Kosonen mielestä Yli-Hannukselan isä Seppo on paras painivalmentaja, jonka hän on tavannut. Tasapuolinen, ammattitaitoinen ja kova.
Lukion jälkeen Kosonen opiskeli tradenomiksi ja sen jälkeen vielä liikuntapaikkojen hoitajaksi.
Työpaikka järjestyi Helsingin kaupungilta 1999, jossa hän on työskennellyt vahtimestarina eli liikuntapaikanhoitajana ja myöhemmin liikuntapaikkamestarina. Vuonna 2017 hänet nimitettiin Kisahallin esihenkilöksi.
Kisahallilla tiedetään toki, että Kosonen on myös kirjailija. Sellaiseksi Kososen on yhä vaikea mieltää itseään, vaikka kuutta ensimmäistä kirjaa on yhteensä myyty jo vajaat 35 000 kappaletta.
”Onhan se jotain ihmeellistä. Kisahallilla saatetaan riidellä jonkin mopin ostamisesta. Sitten pyöräilen kaupunkiin kustantamon toimistoon, jossa puhutaan luomisprosessista ja jossa saatan tavata Lenita Airiston.”
Elämänmuutokseen tarvittiin avioero, painiuran loppuminen sekä hitusen onnea.
”Muutin eron jälkeen väliaikaisesti äitini luo ja ryhdyin kirjoittamaan sotaan sijoittuvaa kirjaa. Ukin kohtalo oli siinä punaisena lankana.”
Ensin tekstiä syntyi sinikantiseen vihkoon, sitten tietokoneen näppäimillä.
Kustantajat eivät syttyneet tekstistä, ja paperipinkka hautautui neljäksi vuodeksi laatikkoon.
”Sitten vuonna 2016 erän kaveri kysyi kummilapsen rippijuhlassa, mitä olin puuhannut. Kerroin kirjaprojektista, ja tämä kehotti laittamaan tekstin vielä Bazar-kustantamolle.”
Kustantamo päätti julkaista sen, ja soitto sieltä on Kososen elämän kohokohtia.
Alkoi varsinainen opiskelu, kuinka kirja hiotaan loppuun. Kustannustoimittaja ruksi kappaleita pois ja ehdotti muutoksia rakenteeseen. Lopulta se julkaistiin 2017.
Vähitellen jokainen kirja on auttanut löytämään lisää omaa tyyliä ja parantamaan työskentelytekniikkaa.
Kolmannesta romaanista eteenpäin Kosonen on heti kättelyssä kirjoittanut sisällysluettelon, tehnyt henkilöluettelon sekä päättänyt, ketkä nousevat tarinassa päärooleihin.
”Kirjoitan nykyään 3–4 kertaa viikossa kolmisen tuntia kerrallaan, etenkin viikonloppuisin. Aloittaminen on aina vaikeinta.”
Jonkin verran Kosonen lukee lähdekirjallisuutta, tutkii karttoja ja soittaa vaikkapa museoon kysyäkseen aseista.
Kerran ihminen soitti hermostuneena, koska romaanin tapahtumat eivät olleet totta.
Mukana on ihmisille oikeasti tapahtuneita asioita. Lukijat kertovat hänelle tapauksista, joita on tapahtunut heidän tutuilleen ja sukulaisilleen. Niitäkin päätyy toisinaan kirjaan.
Silti tekstit ovat pääosin Kososen keksimiä.
”Kerran eräs vanhempi ihminen soitti hermostuneena. Viipurin menetys jatkosodassa ei kuulemma oikeasti mennyt, kuten kirjassa kerrottiin. Myönsin, että näin on.”
Kuvitteellisuutta korostaa myös repliikkien paljous.
”Hahmot puhuvat kirjakieltä, sillä minulla ei ole resursseja Väinö Linnan kaltaiseen ilmaisuun. En myöskään voi tietää, miten ihmiset ovat aiemmin puhuneet. Siksi puheessa kuuluu oma tausta, lähinnä miten urheilupuolella on puhuttu.”
Palataan vielä Sotamuseoon ja Mannerheim-ristin ritariin numero 167. Nimi Hämäläinen on jäänyt Kososelle mieleen, sillä isä oli usein puhunut hänestä.
”Hän oli sodan jälkeen yksi isäni kouluttajista, kun hän suoritti varusmiespalveluksen. Kuulemma todella vaatimaton ja mukava mies.”
Kososen lähipiirillä oli myös omia muistoja joistain Mannerheim-ristin ritareista. Kuva: Jarno MelaHumaani ja vaatimaton oli kuulemma myös oma isä.
”Hän harrasti maalaamista ja kirjoittamista. Hän kannusti myös minua kirjoittamaan. Harmi, ettei hän koskaan ehtinyt nähdä niitä julkaistuina.”
- Osaston luetuimmat
