Kello kahdeksalta illalla soi puhelin. Tuntematon numero.
Sari Turunen tiesi, että tässä se on: se jokin paha, mitä hän oli jo pitkään odottanut tapahtuvaksi. Langan toisessa päässä olisi poliisi tai lääkäri.
Turunen painoi vihreää luuria. Linjalla oli poliisi. Hänen lapselleen oli sattunut onnettomuus ja tätä oltiin viemässä sairaalaan.
”Se oli ihan normaali päivä. Ei ollut sen jälkeen.”
”He kertoivat tapahtuneesta lyhyen version ja että olivat tehneet parhaansa.”
Pari kuukautta onnettomuuden jälkeen Sari Turunen istuu omakotitalonsa olohuoneessa Joensuun Uimaharjussa ja muistelee elämänsä kamalinta iltaa.
Vaikka hänellä oli ollut pitkään etiäinen siitä, että jotain pahaa olisi tapahtumassa, ei tällaiseen puheluun voi mitenkään varautua.
Hänelle tuona syksyisenä iltana soittanut poliisi ei kertonut tapahtuneesta tarkemmin, vaan käski olla yhteydessä ensihoitoon.
”Kun vanhemmalle ilmoitetaan, että lapsi on loukkaantunut, se on pahinta mitä voi tapahtua. Sitä lähtee kelaamaan lapsen elämää läpi. Voiko tämä olla mahdollista? Pitääkö minun oikeasti laittaa lapseni arkkuun?”
Turunen sai ensihoidon kiinni. Pian täysi-ikäistyvä lapsi oli loukkaantunut vakavasti.
”He kertoivat tapahtuneesta lyhyen version ja että olivat tehneet parhaansa.”
Lapsen yksityisyyden vuoksi tässä jutussa ei kerrota onnettomuudesta tai sen seurauksista sen tarkemmin.
Sari Turunen on Joensuun Uimaharjussa asuva siivousalan yrittäjä ja villiravinnon verkostomyyjä.
Perheeseen kuuluvat puoliso, kaksi lasta ja Rontti-kissa.
Kirjoittaa vapaa-ajallaan Elämän lanka -blogia.
Tuona iltana Turunen oli yksin kotona. Joko poliisi tai ensihoidon työntekijä – Turunen ei muista kumpi – kysyi häneltä, tarvitseeko hän itse apua.
”Sanoin, että tarvitsen ja äkkiä.”
Turusen luokse lähetettiin välittömästi kriisiapua, mutta sen saapumiseen meni yli tunti syrjäisen asuinpaikan vuoksi. Turunen ei pystynyt olemaan niin kauaa yksin, vaan hän soitti paikalle ystävänsä.
Kaoottisen tilanteen keskellä kriisiapu onnistui Turusen mielestä erinomaisesti. Kuukauden ajan onnettomuuden jälkeen perheeltä kyseltiin, miten he voivat.
Kun Turunen saapui ensimmäistä kertaa sairaalaan, kriisiapu oli jo odottamassa. Vastaanotto oli lämmin ja perhe saatettiin omaisten huoneeseen. He saivat kaiken tarvitsemansa avun ja tiedon aina keskusteluista Kela-hakemusten täyttämiseen asti.
Kun kuukausi oli kulunut ja lapsen tila näytti kohentuvan jatkuvasti, kriisiapu vetäytyi taka-alalle.
”He sanoivat, että heille päin voi silti aina soittaa.”
”Tunteiden vuoristorata on ollut koko ajan läsnä.”
Viikko onnettomuuden jälkeen Turunen soitti pelastuslaitokselle kuullakseen tarkan selostuksen siitä, mitä tuona iltana oli tapahtunut.
Vaikka asian käsittelyn kannalta Turusesta oli tärkeää kuulla illan yksityiskohdat, lisäsi tieto onnettomuuspaikan tapahtumista myös tuskaa.
”Tunteiden vuoristorata on ollut koko ajan läsnä. Välillä vituttaa niin paljon, että tekisi mieli lyödä kaikkia. Välillä olo on hyväksyvä, mutta sitten tulee taas viha, väsymys ja ärsytys. Kaikki mahdolliset tunteet, mitkä vain voivat tulla.”
Kirjoittaminen on tuonut apua omien ajatusten jäsentelyyn. Turusen sukulainen ehdotti heti aluksi, että koska Turunen on aiemminkin blogannut, hän voisi nyt tallentaa tapahtumia blogiinsa.
”Siitä tuli tärkeä osa omaa toipumistani, mutta samalla sain myös välitettyä ajantasaista tietoa tutuille. Lapsi pääsee myös itse lukemaan tekstejä, kun on valmis.”
Turusen omat muistot varsinkin ensimmäisistä päivistä ovat paikoittain hatarat, joten kirjoitusten ääressä niihin voi palata.
Töihin Turunen palasi vain muutama päivä onnettomuuden jälkeen.
”Yrittäjän on pakko olla töissä.”
Aluksi Turunen huomasi työskentelevänsä huomattavasti tavallista hitaammin ja eksyvänsä ajatuksiinsa. Silti töiden jatkaminen piti hänet kiinni arjessa ja harhautti edes hetkittäin murehtimisesta.
Etenkin yksin ollessaan Turunen saattaa jäädä kertaamaan onnettomuuden jälkeisiä tapahtumia. Puhelimen sointi ei hätkäytä, mutta hälytysajoneuvojen äänet riipaisevat edelleen.
”Shokki ja alun pelkotilat ovat varmasti jo menneet ohi. Mutta olen välillä hirmuisen väsynyt.”
Huoli läheisestä saattaa painaa oman hyvinvoinnin täysin taka-alalle. Turunen sairastaa kilpirauhasen vajaatoimintaa, ja hän unohti omat lääkkeensä täysin pariksi viikoksi.
Hän myös pohtii, voiko stressi ja huoli laukaista remissiossa olevan reuman.
”Sitä unohtaa välillä itsensä, vaikka ei pitäisi. Lapsi on hyvissä käsissä sairaalassa.”
Nyt Turunen onkin pyrkinyt pitämään itsestään parempaa huolta. Sekin helpotti, kun lapsen kanssa pystyi siirtymään videopuheluihin. Yhteyttä pystyy pitämään päivittäin, vaikka ei ajaisikaan koko ajan pitkää matkaa kotoa sairaalaan töiden jälkeen.
”Jossain kohtaa oli pakko sanoa, että sinä olet viimeinen, jolle soitan tänään.”
Mitä ihmisten sitten kannattaisi huomioida ystävänsä tai tuttavansa, joka on kokenut suuren tragedian? Avuntarve on jokaisella ihmisellä varmasti erilainen, Turunen muistuttaa.
Turunen käsittelee asioita puhumalla niistä, joten kuuntelevat korvat ja läsnäolevat läheiset ovat tulleet tarpeeseen. Eräs sukulainen käskytti perheen luokseen onnettomuuden jälkeiseksi yöksi. Turusesta oli huojentavaa, kun joku otti siinä kohtaa ohjat omiin käsiinsä pois häneltä.
Myös kavereiden soitot ja viestit tuntuvat hyviltä. Ihan tavallinen ”mitä sinulle kuuluu tänään” kertoo huolesta, välittämisestä ja läsnäolosta.
”Tosin ensimmäisinä päivinä kaikki tuntuivat olevan uteliaita. Tavallaan kiinnostus tuntui hyvältä, mutta siinä tuli puhelinähky. Jossain kohtaa oli pakko sanoa, että sinä olet viimeinen, jolle soitan tänään.”
Joskus suuri suru pelottaa ja karkottaa kaverit, tuttavat ja jopa ystävät.
”Minulle kävi päinvastoin. Se tuntui ihmeelliseltä.”
”Se oli ihan normaali päivä. Ei ollut sen jälkeen.”
Jo ihan alussa perheen kysellessä lapsen ennustetta, lääkäri sanoi, että nuorten kohdalla kaikki on mahdollista.
Ja siltä se näyttää. Turunen lähipiireineen on päässeet seuraamaan lapsen erinomaista toipumista.
”Olemme saaneet todistaa, kuinka elämä vie eteenpäin ja ihmeet ovat mahdollisia.”
