Maidon on oltava riittävän kylmää, jotta se voidaan ottaa kyytiin. Kuva: Timo Villanen
Viitasaari, Pihtipudas, Keitele... Seppo Kuosmanen on ajanut maitoautoa 45 vuotta – maito liikkuu, vaikka maailma ympärillä muuttuu
Säällä kuin säällä, kaikkina vuorokauden aikoina, vuodesta toiseen. Näin kulkevat säiliöautot maitolastissa ristiin rastiin Suomen maaseutua. MT hyppäsi maitoauton kyytiin Keiteleeltä.TilaajalleViitasaari
Maitoauto keruureitillä Viitasaaren Pasalan kylässä. Keskellä Uusi-Valkaman tila, joka on yksi alueen suurimpia. Kuva: Timo VillanenPölypilvi jää leijumaan metsätaipaleelle, kun maitoauto rullaa mutkikasta hiekkatietä kohti seuraavaa tilaa.
Kapealla tiellä vastaan tulee kuorma-auto ison lietevaunun kanssa, mutta kuljettaja ei hätkähdä.
Ratissa on Seppo Kuosmanen, jolla on maidon kuljetuksesta 45 vuoden kokemus. Yrityksen perusti hänen isänsä, ja nyt Seppo työskentelee poikansa Petrin sekä firman toisen osakkaan alaisena.
”Puutavara-autoja täällä liikkuu paljon. Onneksi ne jättävät yleensä puhelinnumeron varoituskylttiin, niin saadaan soiteltua, missä mahdutaan ohi”, Kuosmanen sanoo.
Nyt löytyy hieman peruuttamalla levike, jonka turvin kumpikin mahtuu jatkamaan matkaansa. Sitä ennen tosin avataan ikkunat ja vaihdetaan muutama sana. Lietekuormaa ajava maidontuottaja on tietysti Sepolle tuttu.
Keiteleen, Pihtiputaan ja Viitasaaren alueella kulkevalla reitillä on kymmenkunta tilaa harvakseltaan. Osalla muistakin on lietteen ajo käynnissä ennen toisen nurmisadon korjuuta. Autoon pölähtää välillä oven auetessa tuhti haju.
”Ennen sitä sanottiin, että raha haisee. Mutta ei se enää oikein niin mene. Tiloilla ei ole helppoa”, Seppo harmittelee.
”Niille pitää nostaa hattua, jotka jaksaa yrittää. Kyllähän sitä nuorena jaksaa, mutta on se kova juttu, kun usein on myös pienet lapset ja perhearki siinä samassa. Nykyiset tuottajat ovat hirmu valveutuneita ammattilaisia. Ei siinä mennä enää mutu-tuntumalla.”
Monella tilalla sukupolvet ovat ehtineet vaihtua Sepon työuran aikana. Hän on nähnyt lukuisien tilojen lopettavan ja osan investoivan laajennukseen.
Pienin Valion keräilemä maitomäärä on nykyisin 200 litraa tilaa kohden. Sen tuottavat tilat ovat jo hyvin harvassa. Tiloja, joilta kerätään noin 400 litraa, on Kuosmasen reitillä vielä muutamia. Tämä tarkoittaa nykylehmien tuotoksilla noin kymmentä lehmää.
”Nämä ovat sitä katoavaa maailmaa”, Seppo toteaa erään tilan sympaattiseen pihaan ajaessaan.
”Kyllä ne pirtit täällä kylmenee, ei sille mahda mitään. Osa näyttää jäävän kesäkäyttöön, osa alkaa mädäntyä.”
Maito imetään tilasäiliöstä vahvalla letkulla. Kuva: Timo VillanenAuto imee maitoa 600–800 litraa minuutissa, joten pysähdykset pienillä tiloilla ovat nopeita.
Osalla on käytössä vielä niin sanottu jääpankkitankki, jossa maito viilennetään jään avulla. Tonkkia reitillä ei enää runsaaseen kymmeneen vuoteen ole ollut yhtään.
”Aloittaessani niitä oli vielä hyvinkin paljon.”
Tonkat odottivat maitoautoa joko maitolaiturilla tai niitä seuranneissa vanerisissa ”pystösuojissa”, joista auto kävi imemässä maidon kyytiin. Nykyisellä autolla imu tonkasta ei enää onnistuisi.
Paanalan tilan Henry Koskinen poikkeaa usein juttelemaan maitoauton kuljettajan kanssa. ”Ei niin kiire pidä olla, ettei ehtisi. Aiheet vaihtelevat mielialan mukaan”, Koskinen nauraa. Kuva: Timo VillanenMuutama vuosikymmen sitten maitokuski kutsuttiin usein kahville tai syömään ja siihen oli aikaakin.
”Jouluaatot olivat ihan kauheita. Kerran laskin meijerille tullessani, että olin juonut 24 kuppia kahvia ja syönyt melkein yhtä monta kinkkuvoileipää. Ei siinä kotona enää paljon kinkku maistunut.”
Nykyisin kuulumisia maidontuottajien kanssa vaihdetaan korkeintaan sillä välin, kun auto imee maidon tilasäiliöstä kyytiin. Yleisimmin puheissa on sää, ajokeli tai peltotöiden kuulumiset, mutta aiheet vaihtelevat laidasta laitaan.
”On siinä puhuttu myös naisista, saamisista ja eroista. Välillä on saanut olla melkein sielunpaimenena. Vuosien saatossa tässä on nähnyt myös niitä, joilla kaikki ei ole hyvin. Ei siinä oikein muu auta kuin kuuntelu. Ja viinan kanssa ei auta sekään.”
Tilasäiliökeräily alkoi Pohjois-Savossa vuonna 1967. Maitomäärät olivat hyvin erilaisia kuin nykyään ja kausivaihtelu kesän ja talven välillä suurta.
”Yhdellä nuppiauton reitillä saattoi olla 50 paikkaa. Nyt koko yhdistelmään mahtuu täällä 17 tilan maidot, eli runsaat 50 000 kiloa.”
Maito kerätään eristettyihin säiliöihin kylmänä, vähintään alle 10-asteisena, mutta pääasiassa selvästi viileämpänä. Valion suositus on, että tilasäiliömaidon lämpötila olisi korkeintaan + 4 astetta. Matkalla meijeriin sen lämpötila ei ehdi nousta yhtään.
Maitoa kerättiin aluksi vain lypsyjen välillä päiväaikaan, yövuorot tulivat mukaan työhön 1990-luvulla. ”Siinä vaiheessa alkoivat kuljetusyrittäjien katteet hävitä.”
Nykyajan kuorma-autoissa on hyvä ajomukavuus, kehuu Seppo Kuosmanen. Kuva: Timo VillanenNykyajan maitoautot eivät juuri paikoillaan seiso. Kilometrejä kertyy noin 250 000 vuodessa, ja kolmessa vuodessa auto menee vaihtoon. Kuljettajat ajavat kolmea vuoroa, joiden pituus on 10–14 tuntia.
Eväät maitokuskit syövät auton ratissa. Leipien lisäksi vuoron aikana kuluu puolen litran termoksen verran kahvia, kertoo Seppo.
Mahdolliset taukopaikat ovat näillä reiteillä vähissä, eikä niille olisi aikaakaan.
”Meitä koskee työaikalaki, mutta ei ajoaikalaki, Luojan kiitos”, Seppo toteaa.
Se tarkoittaa käytännössä, että ruokataukoja tai muitakaan taukoja ei ole. Ajoa rytmittävät pysähdykset tiloilla. Kilometrejä vuoron aikana kertyy noin 400–500.
Seppo Kuosmanen jättää tilan postilaatikoon raportin siitä, paljonko maitoa lähti kyytiin. Kuva: Timo VillanenJokaisen maitonoudon yhteydessä otetaan pieneen purkkiin näyte maidosta ja jätetään postilaatikkoon raportti kerätystä maitomäärästä. Osa tuottajista myös tilaa auton mukana elintarvikkeita tai muuta tilan toimintaan liittyvää pientavaraa, jotka kuljettaja toimittaa perille.
Moni asia toimii nykyisin automaatiolla, ja raporttikin muuttuu pian sähköiseksi. 1980-luvulla näytteiden ottaja tuli auton kyytiin kahdesti kuukaudessa.
”Se oli hauskaa, kun sai kesäharjoittelijoita kyytiin”, Seppo nauraa silmää vinkaten.
Muutenkin kyydissä saattoi siihen aikaan useinkin istua tyttöjä matkaseurana, hän jatkaa. Nykyisin säädökset ovat tiukat eikä sellainen käy päinsä.
”Kontrolli on lisääntynyt, mutta on se maidon laatukin parantanut. Tilasäiliöiden alkuaikoina kannen alla saattoi joskus olla kärpäsiä sakeanaan.”
Yksi asia on, joka ei ole kehittynyt positiiviseen suuntaan.
”Tiet huononevat koko ajan. Se näkyy, että rahaa ei riitä alemmalle tieverkolle. Pitäisi raaskia höylätä ja ajaa murskettakin välillä”, Seppo harmittelee.
Myös idästä länteen kulkevan tien 77 kunto ihmetyttää.
”Rapistuu vain koko ajan, vaikka siitä kulkee paljon raskasta liikennettäkin. Tiestö pitäisi huoltovarmuudenkin kannalta pitää kunnossa.”
Yhtä pahoja kelirikkoja ei silti ole osunut kohdalle kuin kerran 1980-luvulla. Silloin autot rypivät niin, että pahimmillaan avuksi tarvittiin kaivinkonetta.
”Meijerillä oli kerran BBC kuvaamassa uutisiin, kun ryvettynyt maitoauto saapui tilakierrokselta”, Seppo muistelee.
Periaate on, että maito haetaan kelillä kuin kelillä. Joskus lunta kuitenkin on niin paljon, että haku ei kerta kaikkiaan onnistu. Pahimmilla liukkailla, Sepon sanoin ”nilpuilla”, pärjää yleensä kokemuksen avulla.
”Siihen kehittyy silmä, että osaa sovittaa vauhdin oikein ja näkee tien muodosta, mistä se lähtee viemään. Ei pidä ajaa kovaa, mutta ei liian hiljaakaan.”
Maitokuskin kulta-aikaa on tietysti kesä. Etenkin yöt ovat Sepon mieleen.
”Aivan upeita maisemia on välillä.”
Iso osa maitoauton reiteistä on hiekkatietä. Kuva: Timo VillanenYövuoroihin ovat sattuneet myös uran ikävimmät muistot.
Eräänä yönä 1980-luvulla edellä ajanut rekka suistui yhtäkkiä tieltä. Seppo oli ensimmäisenä paikalla todistamassa onnettomuutta, jossa rekan eteen ajautuneen henkilöauton neljä matkustajaa menehtyi.
”Heille ei ollut mitään tehtävissä, mutta rekan kuljettajaa pystyin auttamaan. Jostakin takaraivosta se tuli, että pitää toimia.”
Viitisentoista vuotta sitten kohdalle osui itsemurhayritys, joka Sepon jarrutuksen ansiosta epäonnistui. ”Äitinsä soitti myöhemmin ja kiitti että poika on hengissä.”
Rajut tilanteet ovat jääneet mieleen, mutta niistä on päästävä eteenpäin, linjaa Seppo.
”Ei pidä jäädä liikaa miettimään. Vaikka kieltämättä kyllä edelleen hellitän kaasusta, jos joku tulee yömyöhällä oikein kovaa vastaan. Kyllä siinä tulee mieleen, että mitähän tuo meinaa.”
Pitkien työvuorojen vastapainoksi maitokuskilla on yleensä kaksi tai kolme vapaapäivää peräkkäin. Silloin ehtii remontoida rintamamiestaloa ja viettää aikaa vaimon kanssa.
”Näin on helpompaa, kun en ole enää itse yrittäjänä.”
Kokemusta on tullut myös uupumisesta uran alkuaikoina. Nuoruuden innolla Seppo ajoi viikot rahtia ja viikonloput maitoa.
”Loppuun siinä palaa, tietäähän sen. Meni parisuhdekin. Kuka nainen sellaista miestä jaksaa, joka ei oo koskaan kotona”, Seppo tokaisee.
Viitasaarelaista maisemaa reitin varrella. Kuva: Timo VillanenSittemmin Kuosmanen on kohtuullistanut työmääräänsä ja ehtinyt kahdestikin uudelleen naimisiin.
”Pojallekin olen sanonut, että pitää muistaa perheelle ottaa aikaa. Muuten me ei tahdota naisten näkökulmasta pärjätä niille miehille, jotka on töissä kahdeksasta neljään.”
Seppo on luvannut tehdä töitä vuoden 2025 kesälomakauden loppuun. Isänsä paikalle kuljettajaksi kouluttautuu parhaillaan miehen nuorin poika.
”Sen jälkeen saavat aika nätisti pyytää, että lähden. Vaikka tulee tässä varmaan vielä pyörittyä auttamassa, jos terveyttä riittää.”
Kierroksen päätteeksi Seppo kiipeää alas auton nupista ja kiinnittää Keiteleellä odottaneen perävaunun mukaan.
Matka jatkuu kohti Valion Lapinlahden meijeriä. Siellä näistä Keski-Suomen ja Pohjois-Savon tiloilta kerätystä maidosta valmistetaan muun muassa maitojauhetta Kiinan-markkinoille.
* 31.7.2023 klo 14 Lisätty tarkennus Valion suosituslämpötilasta kerättävälle maidolle.
- Osaston luetuimmat
