Esko Härö on höyrähtänyt höyrykoneisiin: kokoelmaan kuuluu höyryllä käyviä traktoreita, jyrä, nostokurki, veturi ja laiva

Esko Härön innostus höyrykoneisiin syttyi nuorena. Kun Härö oli 15-­vuotias, perheen isä hankki 1907 Porvoossa rakennetun Juno-höyrylaivan, josta tuli perheen uiva kesämökki Päijänteelle. Junon jälkeen höyrykoneiden kokoelma on karttunut höyryllä käyvillä traktoreilla, jyrällä, nostokurjella, veturilla ja omalla höyrylaivalla.

Lisäksi Härö on ollut alusta pitäen kunnostamassa suomalaista satamajäänsärkijää Tursoa.

18-metrisellä höyrylaiva Junolla ei vuonna 1969 nähty olevan muuta kuin romuraudan arvo. Härön isä halusi pelastaa kulttuurihistoriallisen laivan joutumasta romutettavaksi ja pääsi sen omistajaksi muutamalla tuhannella markalla, ”rättisitikan hinnalla”. Laivan kunnostamiseen ja käyttöön kului rahaa ja työtä, mutta samalla syttyi kipinä vanhojen koneiden pelastamiseen.

Vanhemmilta perintönä saatu asenne on jatkunut sukupolvelta toiselle.

Oman höyrylaivansa Metsän Härö osti 1989. Hollantilaisessa 1877 valmistetussa laivassa on harvinainen V-höyrykone. Se oli ollut pitkään Iisveden Metsä Oy:n käytössä, mistä myös juontaa sen nimi. Höyrylaiva odottaa kesää Kuhmoisten sahan rannassa.

Höyryveturinsa Härö hankki vuonna 1996. Veturi oli heikossa kunnossa, joten sen purkamiseen ja jokaisen osan kunnostamiseen on kulunut vuosi­kausia. Nyt se kuitenkin on ajokuntoisena Pasilan veturitalleilla, omassa pilttuussaan.

Laivan ja veturin lisäksi perheeseen on kertynyt muitakin höyrykoneita. Esko Häröllä on amerikkalainen Peerless-merkkinen höyrytraktori vuosimallia 1915 sekä englantilainen vuoden 1926 Marshall-höyryjyrä, jolla on aikoinaan tehty Helsingissä katujen pohjat. On höyryllä toimiva saksalainen Ardelt-nostokurki ja Kirvesniemi-niminen höyryvene.

Höyrykonekipinä tarttui myös Härön siskoon, joka ajaa Saimaalla perheen entistä Juno-laivaa.

”Höyrykoneiden keräily ja kunnostus on työläs harrastus. Höyrykone on aina ollut ammattikone, ei mikään leikkikalu”, Härö toteaa. Rikkonaisen osan tilalle ei yleensä löydy vastaavaa, joten monenlaisia asioita pitää opetella tekemään itse.

Vaikka ruostuneen höyrykoneen kunnostustöihin on käytetty vuosien työ, ei homma helpotu senkään jälkeen, kun laiva tai veturi saadaan kulkemaan.

Höyrylaivan tai -veturin ajaminenkin on työlästä. Laiva kuluttaa puoli mottia koivuhalkoja tunnissa, ja lämmittämiseen menee yhden ihmisen aika. ”Höyrylaivaa tai veturia ei ajeta yksin, vaan tarvitaan monta ihmistä ja tekemistä on jatkuvasti”, Härö kertoo.

Lapset ovat kasvaneet mukaan harrastukseen ja tuoneet kaverinsa mukanaan. Tuttavilla on omat höyry­laivansa.

Vaikka höyryllä käyviä laitteita on kertynyt, mahtuu elämään muutakin. Esko Härö ajaa vaimonsa kanssa vuosittain pitkin Eurooppaa ja osallistuu usein rättisitikoiden maailman­kokoukseen johonkin päin Eurooppaa.

”Höyrylaitteiden harrastaminen ei ole järkimiehen hommaa”, naurahtaa Härö.

”Askeettisuus on samanlaista sekä rättärissä että höyrylaivassa, ja ehkä siinä piilee se harrastamisen mielekkyys.”