Siirtolapuutarha-aatteen taustalla on luonnon saaminen kaupunkilaistenkin ulottuville − Tiedätkö, minne perustettiin maailman ensimmäinen siirtolapuutarha?

Siirtolapuutarhat ovat kaupunkien laitamilla sijaitsevia alueita, joilla kaupunkilaiset voivat vuokrata pienen palstan ja viljellä siellä omia kasvejaan ja vihanneksiaan. Ne tarjoavat mahdollisuuden harrastaa viljelyä kaupunkiympäristössä. Siirtolapuutarhat ovat usein pieniä yhteisöjä, joissa ihmiset voivat nauttia luonnosta. Niissä on usein myös yhteisiä alueita, joita kaikki siirtolapuutarhan jäsenet voivat käyttää.

Siirtolapuutarhojen juuret ovat 1700-luvun lopun Englannissa. Puutarha- ja viljelypalstoja kehitettiin köyhille tarjoamaan heille mahdollisuus omaan viljelyyn ja terveellisten ruoka-aineiden kasvatukseen.

Idea levisi ensin Manner-Eurooppaan ja edelleen Tanskaan ja Saksaan, joihin perustettiin köyhien puutarhoja 1800-luvun alkupuolella.

Siirtolapuutarhaliikkeen isänä pidetään saksalaista Dr. Gottlieb Moritz Schreberiä, joka oli kiinnostunut erityisesti nuorison kasvatuksesta ja kansanterveydestä. Pääpaino oli kuitenkin virkistyksessä ja ulkoilmaelämässä.

Ensimmäinen varsinainen siirtolapuutarha perustettiin Schreberin kuoleman jälkeen vuonna 1869 Leipzigiin.

Punainen Risti perusti noin 40 vuotta myöhemmin viljelypainotteisia siirtolapuutarhoja Berliiniin ja Lübeckiin. Samaan aikaan siirtolapuutarhaliikkeen syntysijoilla jotkut puutarhoista alkoivat nimittää itseään siirtoloiksi (Kolonie), joiden tarkoituksena oli saada asukkaat omaksumaan uusia elämäntapoja ja lähtemään pois ”epäterveellisistä kaupungeista.”

Samaan aikaan siirtolapuutarha-sanan yhteydessä puhuttiin ryhmäpuutarhoista.

Suomen ensimmäinen siirtolapuutarha oli Porvoossa. Sitä kutsuttiin aluksi nimenomaan ryhmäpuutarhaksi.

Alan perusteos, vuonna 1918 ilmestynyt ”Ryhmäpuutarhoja” kertoo ryhmäpuutarhojen merkityksestä yhteiskunnassa, niiden perustamisesta sekä hoidosta. Teos oli jokaisen palstanviljelijän ja multapeukalon perusteos. Ossian Lundén neuvoi aloittelijaa maan muokkauksesta harvennukseen ja kylvöstä sadonkorjuuseen. Vihannesten ja juuresten lisäksi ohjeistettiin kukkatarhan, marjapensaiden ja hedelmäpuiden hoidossa.

Ruotsin kielen sana koloniträdgård vakiintui kielenkäyttöön ja vaikutti siihen, että suomenkieliseksi nimitykseksi tuli juuri siirtolapuutarha.

Suomeen siirtolapuutarhatoiminta alkoi levitä joko suoraan Saksasta tai Tanskan ja Ruotsin kautta 1900-luvun alkupuolella. Tampereella siirtolapuutarha-asiasta keskusteltiin, kun puutarhuri ja puutarhanhoidon opettaja, Kalle Kalervo, piti Tampereen työväentalon juhlasalissa esitelmän vuonna 1915 aiheenaan siirtolapuutarhatoiminta Ruotsissa ja Tanskassa.

Tampereen siirtolapuutarhayhdistys perustettiin vuonna 1916 Hatanpäällä. Niihaman siirtolapuutarhassa viljelytoiminta alkoi samana keväänä.

Aloite siirtolapuutarhatoiminnan tueksi tuli kaupungin naisyhdistykseltä ja kaupungin porvarillisilta piireiltä, jotka katsoivat, että kaikki mikä lisää ruumiin voimia ja elämänhalua, tulee sekä työläisten itsensä, heidän perheittensä että koko yhteiskunnan hyväksi. Yhteiskunnan ylemmät luokat halusivat varmistaa, että työläiset käyttäisivät lisääntyneen vapaa-aikansa hyödyllisesti ja terveyttä edistävästi.

Helsingin ensimmäinen siirtolapuutarha Brunakärr koloniträdgård (Ruskeasuon siirtolapuutarha) perustettiin vuonna 1918. Se on maamme vanhin edelleen alkuperäisellä paikallaan sijaitseva siirtolapuutarha.

Maailmansotien välisenä aikana perustettiin useita uusia siirtolapuutarhoja ympäri maata, varsinkin kun 1930-luvun lama synnytti ravinnonpuutetta. Erityisesti toisen maailmansodan aikana siirtolapuutarhatoiminta yleistyi kaupungeissa.

Vuoden 1942 alussa Siirtolapuutarhaliitto lähetti kirjeen 105 kaupungin ja kauppalan hallitukselle vedoten palstaviljelyksen tärkeyteen ruokapulan helpottamiseksi. Näin kaupunkilaiset saattoivat itse viljellä puutarhatuotteita, kuten juurikasveja, hedelmiä ja marjoja.

Sotavuosina annettiin poikkeuksellisesti lupa pitää siirtolapuutarhoissa myös kotieläimiä, kuten sikoja, lampaita, kaneja ja kanoja, jotka toivatkin siirtolapuutarhoihin lisää viljelymahdollisuuksia ja yhteisöllisyyttä.

Sodan jälkeen siirtolapuutarhojen merkitys ruokatarpeiden tuottajina väheni, mutta viljely on kasvanut tasaisesti 1980-luvulta lähtien, kun kiinnostus puhtaisiin ja lähellä tuotettuihin elintarvikkeisiin on lisääntynyt.

Siirtolapuutarhatoiminta kertoo, että ihmiset kaipaavat yhä enemmän vastapainoa palkkatyölle ja yhteisöllistä tekemistä. Siirtolapuutarhapalstat ovatkin tällä hetkellä hyvin kysyttyjä."

Tuula Vuolle-Selki

filosofian tohtori, tietokirjailija