Kruununmetsätorppia perustettiin vähäosaisille ihmisille erämaihin ja harvaan asutuille alueille ‒ ”Köyhän maaperän lisäksi vaivana vieraili usein halla”

Matti oli renki ja Severiina piika. He tapasivat 1840-­luvulla palvelus­paikassaan Ikaalisissa. Vietettiin häät ja lapsia syntyi. Vähitellen perhettä alkoi uhata sosiaalinen alamäki.

”Se katkesi, kun he 1850-luvun lopussa pääsivät raivaamaan ja rakentamaan kruununmetsätorppaa Koverolammen rannalle lähelle Kurun kunnan­rajaa”, kertoo Erkki Laitinen. Hän tutustui Koveron torpan tarinaan tehdessään kirjaa Metsä ja ihminen.

Kruununmetsätorppa poikkesi talollistorpasta, jossa maanomistajana ja vuokraisäntänä oli kartano, pappila tai talonpoikaistalo. Kruununmetsätorppari sen sijaan oli valtion vuokralainen, mikä ehkäisi isäntien mielivaltaa.

Torppia perustettiin 1920-luvulle saakka. Usein ne nousivat erämaihin ja harvaan asutuille alueille.

”Ne olivat isossajaossa valtiolle jääneitä liikamaita, varsinkin Pohjois- ja Itä-Suomessa sekä Suomenselällä. Köyhän maaperän lisäksi vaivana vieraili usein halla.”

Metsien asuttajat olivat Matin ja Severiinan kaltaisia vähäosaisia: piikoja, renkejä, mäkitupalaisia, köyhtyneitä tilallisia tai torppareita ja heidän jälkeläisiään.

Jälkikasvua Matilla ja Severiinalla oli jo puoli tusinaa, kun he asettuivat Koverolle. Ensimmäisen kotitöllin oli tosin saattanut pystyttää joku muu jo aiemmin.

”Vanhat kruununmetsätorpat oli usein raivattu metsään omin luvin, esimerkiksi kaskiviljelyyn. Kansa ajatteli pitkään, että valtion maat ovat vapaasti kaikkien käytettävissä. Valtiokaan ei yrittänyt estää levittäytymistä metsiinsä”, Laitinen kertoo.

Kyse oli asutuspaineesta, kuten Anne Ruuttula-­Vasari tutkimuksessaan toteaa. Väkiluku kasvoi, ja ihmisten oli saatava katto pään päälle ja leipää pöytään.

Kun Matti vei perhekuntansa Koverolle, valtio oli jo havahtunut metsätalouden ja saha- ja paperiteollisuuden merkitykseen. Luvaton asutus nähtiin metsän haaskuuna, jota piti valvoa ja ehkäistä.

Nykyisin Seitsemisen kansallispuistossa oleva Koveron kruununmetsätorppa oli tyypillinen valtion mailla sijaitseva vuokratila.  Kuva: Vapriikin kuva-arkisto

Vuonna 1851 säädettiin metsäasetus ja vuonna 1859 metsänhoitosäännös. Metsähallitus perustettiin, ja alettiin kouluttaa metsänhoitajia. Luvatta – eli laittomasti – valtionmetsiin kotiutuneiden tilanne piti myös jotenkin ratkaista.

”Heidän kanssaan tehtiin kirjalliset sopimukset torpan hallinnasta ja verosta”, Laitinen sanoo.

Vuokra-aika oli 25 vuotta, ja sopimuksen sai uusituksi, jos eleli siivosti. Torpan haltijan kuoltua leskellä tai lapsilla oli myös oikeus jatkaa sopimusta.

Omin luvin pystytetyistä metsätorpista tehtiin 1870-luvun alkuun mennessä 1 600 sopimusta. Sen jälkeen perustamiseen piti anoa lupa.

Aluksi torppia syntyi vitkaan, mutta vauhti kiihtyi. Esimerkiksi vuonna 1884 torppia oli hiukan alle kaksi tuhatta, mutta Suomen itsenäistymisen alla 1917 jo noin 4 500.

”Suomen väkiluku oli tuolloin 3,1 miljoonaa. Kruununmetsätorpissa asui noin 31 000 ihmistä eli joka sadas suomalainen.”

Luvattomat asukkaat häädettiin, jos he kieltäytyivät torpparisopimuksesta. Muuten häädöt olivat harvinaisia, ja niillä oli selvä syy.

Ruuttula-Vasarin tutkimus kertoo varkaudesta, viinanpoltosta, salakapakoinnista, luvattomasta rehumyynnistä ja metsän haaskaamisesta.

Lähtö saattoi paikoin tulla myös silloin, jos torppari ei suostunut metsänvartijaksi tai hoiti pestinsä huonosti. Onnettomasti kävi ”mehtänvahdille” Ranualla vuonna 1895:

”Vaimo kuuden alastoman lapsen kera karkotettiin toiseen torppaan. Itse mies oli kadonnut satimia hakemaan. Paikallinen nimismies Conrad Pihl avustajineen irrotti oven saranoiltaan, ikkunat otettiin irti ja ruudut rikottiin. Kartanolle kannettiin sänky, pöytä ja kätkyt. Perheen ruokavarat, neljänneskiloa ruisjauhoa ja kuorittuja petäjänlevyjä, jätettiin rauhaan”, Ruuttula-Vasari kirjoittaa häätöpäätöksestä.

Ison perheen vähäinen omaisuus ja ankea ruoka­valio osoittavat, miten vaikeaa arki saattoi olla varsinkin pohjoisen oloissa. Hurraamista ei aina ollut etelämpänä Koverossakaan.

”Vuoteen 1978 mennessä Matti perheineen oli raivannut peltoa vajaat kaksi hehtaaria pieniksi tilkuiksi rakennusten ympärille”, Erkki Laitinen kertoo.

Matille ja Severiinalle syntyi lisää lapsia. Yhdeksänpäisestä lapsikatraasta vain yksi kuoli pienenä, hänkin ennen 1860-luvun nälkävuosia.

”Metsä myös suojeli lapsiaan, sillä se antoi työtä ja ravintoa, eivätkä kulkutauteja levittävät kerjäläis­joukot nälkävuosina löytäneet tiettömien syrjäseutujen torppiin.”

Väkeä tauolla Mämminniemen kruununtorpan rappusilla ja pihamaalla. Kuva on vuodelta 1912. Kuva: Suomen Metsämuseo Lusto / Gösta Hildénin kokoelma

Talollisten torppiin verrattuna valtion metsätorppa tarjosi etuja. Pitkä sopimus vakautti elämää. Raken­nus- ja kotitarvepuut sai ottaa metsästä, aluksi varsin vapaasti. Myöhemmin valvonta tehostui ja metsänhoitajalta piti saada lupa.

Karjansa torppari sai laskea kesäksi metsään laiduntamaan. Metsästä hän myös haki lehdekset lampaiden ruoaksi ja hakoja eläinten kuivikkeiksi. Läheltä löytyi marjoja, sieniä, kalavesiä ja metsästettävää. Valtiolta sai ehkä ostaa edullisesti kantoja tervanpolttoon.

Ilmainen puutavara mahdollisti väljän rakentamisen. Koveron myöhemmät torpparit esimerkiksi tekivät lisätulojen hankkimiseksi niin ison pirtin, että siinä pystyi majoittamaan jopa 40 metsätyöläistä. Yöpyjistä moni oli ehkä itsekin metsätorppari.

”Syksyisin ja talvisin on torppari metsänhakkuu- ja ajotöissä, keväisin uittotöissä ja kesäisin, mikäli aikaa riittää, hoitoalueen metsänhoitotöissä”, kirjoittaa Mauno Pekkala, sittemmin Metsä­hallituksen pääjohtaja ja Suomen pääministeri.

Pekkala tutki 30 metsätorpan arkea vuonna 1917.

”Torppien haltijat tekevät ansiotöitä keskimäärin lähes 100 päivää vuodessa.”

Torpan vero oli aluksi kevyt, ja siitä saattoi saada vuosiksi vapautuksen, jos elo eteni kovin kituliaasti.

”Veronsa metsätorpparit maksoivat usein jyvinä tai rahana, jota he saivat metsätöistä. Eivät niinkään taksvärkkipäivinä kuten talonpoikaistorpparit”, Laitinen kertoo.

Entä kuinka lopulta kävi Koveron asuttajien, Matin ja Severiinan?

Kohtalo iski raskaalla kouralla, kun heidän esikoisensa Stefanias kuoli keuhkotautiin 30-vuotiaana. Jatkajaa tilalle ei ollut, joten Matti myi torpan hallinta­oikeuden.

Syytinkisopimus salli parin jäädä torpalle nuorimmaistensa sekä Stefanias-vainaan lesken ja lasten kanssa. Kaikille tuli lähtö sen jälkeen, kun Matti ja Severiina kuolivat muutaman päivän välein. Kaksi Stefaniaksen lapsista myytiin huutolaisiksi.

Seuraavilla torppareilla oli parempi onni. Koveron torppa vaurastui, ja vuonna 1931 se itsenäistyi viljelystilaksi.

Muistona kruununmetsätorppien ajoista Koveron perinnetila on edelleen olemassa Pirkan­maalla Seitsemisen kansallispuistossa.

Lähteitä ja lisätietoja:

Erkki Laitinen: Kruununmetsätorpat ja Elämää kruunun­metsätorpissa – kahden torpan tarina. Teoksessa Ihminen ja metsä 2 (Metsäkustannus 2012) sekä Kurun historia 1867–1918 (Kurun kunta 1988)

Mauno Pekkala: Tutkimuksia kruunun­metsätorppien taloudesta Kurun, Parkanon ja Ikaalisten pitäjissä (Valtioneuvosto 1920)

Anne Ruuttula-Vasari: ”Herroja on epäiltävä aina – metsäherroja yli kaiken”. Metsä­hallituksen ja pohjois­suomalaisten kanssa­käyminen kruunun­metsissä 1851–1900. Oulun yliopisto 2004.

Päivi Tervonen: Tiaisen kruunun­metsätorpasta Alanteen tilaksi (Metsähallitus 2001)

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 3/2024.