Pihkankeruu on ollut vähäosaisten selviytymiskeino Suomessa ‒ nälkävuodet, sisällissota ja jatkosota olivat pihkaryntäyksen aikaa

Tanssipaikan kuusikoista oli vaikea löytää pihkatippoja. Niin tarkkaan nuoriso oli ne kerännyt purtavaksi.

”Piti keksiä kaikenlaista, kun ei monellakaan ollut varaa ostaa karamelleja”, Hilja Karvonen muistelee kirjassa Kuusenkerkistä koivunmahlaan.

Pihkan keräämisen Karvonen oppi lapsena 1930-luvun Kuopiossa. Tytöt menivät porukassa lähimetsään ja rapsuttivat puista pihkaa. Sitä pureskeltiin kuin purkkaa, jota ei kaupasta edes saanut.

”Meistä kuusenpihka oli siihen tarkoitukseen parasta. Petäjästäkin saa pihkaa, mutta se tarttui enemmän hampaisiin eikä ollut muutenkaan niin hyvää [- -].”

Pihkaretkillään Kuopion tytöt jatkoivat pitkää perinnettä. ”Pihka taitaa olla Suomen vanhimpia nautintoaineita, sillä pihkamällejä hampaanpainanteineen on löytynyt kivikautisilta asuinpaikoilta”, kertoo historiantutkija ja tietokirjailija Erkki Laitinen.

Pihkaa pureskeltiin monesta syystä. Kansatieteilijä Toivo Vuorela arvelee kirjassaan Suomalainen kansankulttuuri, että pihka tuntui nautinnolliselta ja virkistävältä. Esimerkiksi Ruotsin metsäsuomalaiset pureskelivat pihkamälliä, jotta he pysyivät hereillä pitkien kirkkosaarnojen ajan.

Esi-isät huomasivat ehkä myös, että antibakteerinen pihka voi vaikuttaa hampaiden ja suun terveyteen ja yleiseen hyvinvointiin.

”Leuan puremalihakset pysyivät voimakkaina, sylkirauhasten vilkastunut eritys piristi ruoansulatustoimintaa. Ihminen pysyi ankarissakin oloissa kelpoisena olemass­olon kovaan taisteluun”, Vuorela selittää kirjassaan.

Kustaa Vesala näyttää vuonna 1947 Lapualla, miten pihkankeruuväline haimaa käytetään. Kuva: Toivo Vuorela / Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelma

Pihkasta saadaan hartseja, tärpättejä ja rasvoja, joita voi käyttää moniin tuotteisiin painomustetta ja parfyymeja myöten. Siksi ”pihka-aineet ovat puuaineen jälkeen tärkein metsästä saatava tuote”, väittää Harri Metsälä Pihka-kirjassaan.

”Monikäyttöistä pihka on ollut aina, jo ennen nykyaikaista kemianteollisuutta”, Erkki Laitinen sanoo.

Pihka hoiti haavat ja hevosten kaviot. Sillä rasvattiin saappaat ja käsiteltiin kalaverkot. Talin ja pihkan liuoksessa kasteltiin kynttilöiden sydänlangat.

Puhtaanakaan ei pysytty ilman pihkaa. Karkkulainen Vihtori Marjamäki muisteli 1960-luvulla murretutkijalle sota-ajan saippuankeittoa, jossa pataan laitettiin pihkaa sian ihran ja luitten kanssa. ”Ja voi ku siittä tuli valkosta saippuaa! Mutta pihkaa tartti ollav vaan enneku se tuli hyvvää.”

”Pihkaa käytettiin myös kärpäspapereihin ja liimoihin. Pihkasta tehty tärpätti oli maalien, lakkojen ja vernissojen ainesosa”, Laitinen luettelee.

Jo rautakaudella Pohjoismaissa tiivistettiin pihkalla puuastioiden ja veneiden saumoja. Aikanaan pihkasta valmistettua hartsia käyttivät esimerkiksi panimot oluttynnyreiden tiivistämiseen ja pullonkorkkeihin.

Maalaisten tienestiksi pihkankeruuta suositeltiin almanakassa vuonna 1762.

”Tätä pihcaa löytyy jocapaicasa yldäkylläisesti ja taitaan kootta huokiasti, cusa mändy- ja cuusi-metzää on”, almanakka innosti.

Teksti lupasi, että vajaasta viidestä litrasta pihkaa syntyy reilut kaksi kiloa hartsia, ja neuvoi valmistusohjeet, joita jakoi myös lehdistö 1800-luvulla. Pihkanokareet piti laittaa kiehuvaan veteen, kerätä pinnalle nouseva pihka kauhalla talteen, keittää se kokoon ja jäähdyttää tuohiropposissa kovaksi hartsiksi.

”Pihkasta tuli 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa Suomessa käypää kauppatavaraa. Yksi syy oli maalitärpätin kysynnän kasvu, kun rakennusten maalaaminen yleistyi”, Laitinen kertoo.

Ulkomaille pihkaa vietiin Suomesta huippuvuonna 1877 yli 370 000 kiloa. Hartsin vientipiikki, reilut 150 000 kiloa, oli vuosina 1865–66.

”Pihkan, hartsin ja tärpätin vienti alkoi lupaavasti mutta hiipui 1870-luvulla, koska markkinoille tuli halvempaa amerikkalaista pihkaa ja hartsia. Suomessa keskityttiin tuottoisampaan tukki- ja tervakauppaan”, Laitinen toteaa.

Usein pihkaa keräsivät naiset ja lapset, mutta se sopi myös vanhojen miesten metsätyöksi. Kuva: Toivo Vuorela / Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelma

Hartsia ja tärpättiä valmistettiin sekä teollisesti että kotioloissa. ”Etelä-Pohjanmaalla tärpättiä kuulemma tislattiin viinapannuissa, kun niiden käyttö kotipolttoon kiellettiin vuonna 1866”, Erkki Laitinen kertoo.

Hartsia lienee valmistanut itse myös se Kauhajoen torppari, joka vuonna 1866 myi Helsingissä hartsia ja osti tuloilla jauhoja. Paluumatkalla Tampereella hän hävisi korttipelissä rahansa, hevosensa ja tavaransa ja sai sakot uhkapelistä ja juopumuksesta. ”Köyhään kotiinsa häntä turhaan vartoo nälkähinen vaimo lapsi-joukkoneen”, tamperelainen sanomalehti murehti tapausta.

Hätää kärsivien pelastamiseksi senaatti lupasi vuonna 1868, että kruununmetsistä saa koota kuusenpihkaa erikseen osoitetuilta metsäpalstoilta.

”Pihkankeruu oli yksi vähäväkisten selviytymiskeinoista. Ei ole sattumaa, että Suomen pihkatalouden huiput osuvat vaikeisiin aikoihin”, historiantutkija Laitinen huomauttaa.

Ensimmäinen pihkaryntäys oli juuri 1860-luvun nälkävuosina. Keruu lisääntyi myös vuoden 1918 sisällissodan ja 1940-luvun jatkosodan aikaan, kun teollisuus tarvitsi pihkahartsia paperin liima-aineeksi mutta levottomissa oloissa sitä ei saatu ulkomailta. Tärpättiä sen sijaan valmistui selluloosan oheistuotteena niin paljon, että 1910-luvulla tärpätin vienti Suomesta ylitti tuonnin nelinkertaisesti.

”Yhdestä sellukattilasta saatiin enemmän tärpättiä kuin koko talonpoikaisesta tärpätintuotannosta oli ennen saatu. Vähitellen pihkaa kerättiin lähinnä kotitarpeiksi. Siitä ei enää ollut tulonlähteeksi.”

Ahkerimmiksi pihkankerääjiksi Erkki Laitinen arvelee lapsia, joiden piti tehdä oma osansa perheen elatukseksi.

”Enin osa meidän maan laiskoja vätkylötä tulee siitä syystä, että lapsia aikaisin ei harjoiteta työhön”, patisti Oulun Wiikko-­Sanomat jo vuonna 1853 nuorisoa tienaamaan pihkan keruulla. Valtion Pihka- ja tervakonttori julisti vuonna 1918 keruun sopivan varsinkin vaimoväelle ja tanakammille lapsille, kunhan näitä perinpohjin neuvottaisiin ja asiantuntevasti valvottaisiin.

”Tehtiin koivusesta puusta semmonen terävä lusa, tommonen kaks tuumaa levvee, ja misä pihka oli – ku pihka on usein kuusen korossakin – niin sillä lusan kulmalla se irrotettiin ja purotettiin johonkin astiaan”, Vihtori Marjamäki muisteli keräysretkiä.

Todelliset keruukykynsä alaikäiset näyttivät jatkosodan ajan kansantalkoissa, joihin kannustettiin niin koti- kuin sotarintamaa. Yksistään vuoden 1943 Nuorten talkoot -järjestön kampanjoissa kerättiin melkein 350 000 kiloa pihkaa.

Tuon ajan arkistovalokuvassa partiolaistyttö irrottaa pihkaa puukolla paperipussiin. Kuvateksti kertoo, että ”reipas tyttö keräsi 15 kiloa pihkaa eräänä lupapäivänä” eli koulun lomapäivänä.

”Talkoilla kerättyä pihkaa on täytynyt sotavuosina kertyä yhteensä miljoonia kiloja”, Erkki Laitinen laskee. ”Talkoisiin valjastettiin myös kansakoulut kaupunkikouluja myöten. Monille kaupunkilaislapsille ja -nuorille pihkankeruu oli ensikosketus metsä­työhön.”

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 9/2022.