Naapurukset Aila ja Tuula paimenessa Inkeroisten Koirojalla 1960-luvulla. Kuva: Anssi Salmela, Suomen maatalousmuseo Sarka
Paimeneen oli lähdettävä säällä kuin säällä – sudet ja karhut olivat karjalle ja paimenelle todellinen uhka
Ennen vanhaan karja etsi kesäisin ruokansa metsästä. Mukana kulki paimen, usein lapsi tai vanhus. Työ oli yksinäistä ja välillä vaarallistakin.Tilaajalle
Kuva: Eino Mäkinen. Karjalan Liiton kokoelma, Historian kuvakokoelma, MuseovirastoMetsään ei enää saa päästää lehmiä tallomaan heikkoja puuntaimia.
Tämä Kymi-yhtiön päätös merkitsi vuonna 1950 Elvi-tytön perheelle ongelmaa: missä perheen lehmät jatkossa laiduntaisivat? Pientilan omat hehtaarit tarvittiin pelloksi, eikä niistä riittänyt karjalaitumeksi.
”Miettimisen jälleen päätettiin, että lehmät päästetään edelleen Kymi-yhtiön maille, mutta ei enää yksin, vaan jonkun on oltava niiden mukana paimenessa estämässä niiden meno istutusaukeille”, Elvi muistelee kirjassa Meidän lehmät (2005).
Niin Elvistä tuli 15-vuotiaana paimen moneksi kesäksi. Samalla hän jatkoi vuosisataista perinnettä, jossa paimen kulkee kesät metsässä karjan mukana.
”Ennen ajateltiin, että kotieläinten on keväästä syksyyn pärjättävä sillä, mitä ne luonnosta löytävät. Pellot ja niityt olivat ihmisten ruoan ja eläinten talvirehun kasvattamista varten, ja ne piti suojata aidoilla. Mutta siinä oli niin suuri työ, ettei aitoja aina pidetty kunnossa eikä kaikkia niittyjä aidattu lainkaan”, selittää museolehtori Kirsi Laine Suomen maatalousmuseosta.
Tarvittiin siis paimen valvomaan, ettei karja päässyt pelloille tai niityille. Aamulla paimen ajoi eläimet metsään, piti ne päivän ajan koossa ja turvassa ja illalla johdatti lypsettäviksi.
Paimenpojille pestikielto
Elvistä tuli paimen palkatta ja tahtomattaan, vanhempiensa määräyksestä. Useimmiten paimentaminen on kuitenkin ollut palkkatyötä.
”Paimenista on Suomessa kirjallista tietoa keskiajalta lähtien”, Laine kertoo. Joko kylä tai yksittäiset talot pestasivat paimenen, jotka olivat usein vanhuksia, nuoria tai jopa alle kymmenkesäisiä lapsia.
”Hyvässä työiässä olevia aikuisia ei voitu uhrata paimeniksi. Siksi kovin innokkaasti ei 1700-luvulla noudatettukaan kieltoa, ettei paimeniksi saisi laittaa poikia, joiden pelättiin sekaantuvan eläimiin.”
Paimentaminen oli sesonkityötä vapun tienoilta syyskuun lopulle. Palkkaa kertyi paimennettavien pääluvun mukaan ja se maksettiin yleensä ruokatavaroina. Esimerkiksi kesällä 1673 Pielavedellä paimen velkoi kuudesta lehmästä 12 kappaa ruista.
”Paimenelle kuului yleensä myös yösija ja ruoka taloista. Eväänä tuohikontissa oli metsässä mukana kuivaa leipää ja ehkä suolakalaa särpimeksi. Hyvällä tuurilla kenties piimäleili.”
Elvin paimenvuosina tuohikontti oli jo vaihtunut reppuun, johon Elvi pakkasi maitopullon ja kaksi voilla voideltua ruisleipäviipaletta.
Aiempien vuosisatojen paimenten leiville ei voita levitetty. Voita kyllä syötiin taloissa, mutta sitä meni paljon myös verojen maksuun ja myyntiin. Lehmiä ei silti pidetty voin saamiseksi.
”Karjan tärkein tuote oli lanta, jota tarvittiin pelloille lannoitteeksi”, Laine kertoo.
Paimenpojat lehmineen Raja-Karjalassa vuonna 1938. Kuva: Pietisen kokoelma, Historian kuvakokoelma, MuseovirastoLehtimetsä kukoisti
”Lehmät tai oikeammin Heluna päättää, mihin mennään”, Elvi kirjoittaa paimenuransa ensiajoista. Heluna-kellokas johdattikin laumansa synkän korven läpi lammen rantaan. Siellä kasvoi syötäväksi kaisloja, kortteita ja suoheinää.
”Eniten ruokaa karja löysi lehtimetsistä ja vähiten kuusikoista. Eläimille oli päivän mittaan löydyttävä metsästä myös juomavettä ja sopivia lepopaikkoja”, Kirsi Laine kertoo.
Vaeltava karja kulutti metsään polkuverkostoja ja muokkasi puustoa ja maisemaa. Kun eläimet rouskuttivat lehtiä ja oksia, asutuksen ympärille syntyi avaria, valoisia ja puistomaisia lehtimetsiä, joissa kuusi ei viihtynyt. Lanta toi metsään myös ravinteita ja rehevyyttä.
”Jos eläimet tarvitsivat päivittäistä huolenpitoa kuten lypsämistä, pyrittiin laidunmetsä löytämään läheltä. Jos se ei ollut mahdollista, karjan ja paimenten oli lähdettävä pitkiksi ajoiksi kaukaisille metsäpalstoille, jonne rakennettiin suojaksi karjamajoja ja tupia.”
Elvi lehminensä palasi aina illaksi kotiin, mutta vaellukset saattoivat olla pitkiä, ja melkein joka päivä hän joutui ajamaan lehmiä pois metsäkylvöksiltä. Työ helpottui myöhemmin, kun uusi kellokas Hertta kierteli Helunaa vähemmän ja lehmille vakiintui lepoaika nukkumiseen ja märehtimiseen.
”Vuosien myötä ne eivät myöskään niin usein pyrkineet kielletyille alueille, vaan ikään kuin hyväksyivät antamani rajat.”
Menetys oli korvattava
Nykyihmisen voi olla vaikea kuvitella, millaista paimenten arki metsässä oli. Sinne oli lähdettävä läpi kesän, päivästä päivään, kärpästen, hyttysten ja paarmojen sekaan, säällä kuin säällä.
”Pahinta oli, kun aamulla oli helle ja päivällä tuli ukkosmyrsky”, Elvi muistelee. Eräässä rajuilmassa salama silpoi puun hänen vierestään ja sade kasteli vaatteet samalla, kun ilma viileni tuntuvasti.
”Lopun päivää palelin märässä mekossani, enkä ole koskaan niin paljon palellut. Mutta näin kävi vielä monta kertaa.”
Tavalliset, rauhalliset päivät metsässä saattoivat tuntua pitkästyttäviltä. 1950-luvun kesinä Elvikin ehti metsässä lukea kaikki kirjat, joita käsiinsä sai.
”Keväisin kuorin vispilänvarpuja ja tein vispilät koko vuoden tarpeeseen, joskus lauantaisin tein saunavastat illaksi ja villalangasta ehdin kutoa koko perheelle sukat ja lapaset ja kudoinpa muutaman villapaidan ja -takinkin.”
Suurimmat hankaluudet Elville järjesti karja, joka vaelsi tietymättömiin, jos paimen uppoutui liiaksi kirjoihinsa. Lehmät saattoivat myös villiintyä pistävistä herhiläisistä tai harhautua upottavalle suolle.
”Paimenilla oli eläimistä iso vastuu. Jos karja vahingoittui, palkkapaimenet päätyivät käräjille, sillä he olivat korvausvelvollisia”, tutkija selittää.
Esimerkiksi kun paimen vuonna 1631 kaatoi puun kolmivuotiaan hiehon päälle, hän joutui korvaamaan puolet hiehon hinnasta. Erään toisen paimenen piti korvata koko lehmä vuonna 1682, kun hän kadotti sen metsään ja se joutui petojen suuhun.
Paimentyttö Aili Raakel Yliluoma Ylihärmässä vuonna 1929. Kuva: Samuli Paulaharjun kokoelma, Kansatieteen kuvakokoelma, MuseovirastoTurvakeinona taikuus
Sudet ja karhut olivat menneillä vuosisadoilla karjalle ja paimenelle todellinen uhka.
”Petojen pelottelemiseksi ja karjan kokoamiseksi paimenella oli yleensä varusteenaan tuohi- tai sarvitorvi. Ehkä mukana turvana oli kirveskin, aikansa yleistyökalu”, Laine miettii.
Paimenia saattoivat pelottaa myös metsän myyttiset olennot kuten maahiset ja metsänhaltijat. Niiden uskottiin houkuttelevan eläimiä ja ihmisiä metsän peittoon eli näkymättömiin maanalaiseen maailmaan.
Vaaroihin yritettiin varautua taikomalla. Karjan uskottiin esimerkiksi olevan karhuilta suojassa, jos niitä löi pihlajanoksalla tai jos pihlajarakennelmia viriteltiin navetan oven yläpuolelle. Kadonnutta lehmää saatettiin etsiä laittamalla muurahaispesään kolikko korvaukseksi lehmästä maahisille, joiden ajateltiin elävän metsässä muurahaisina.
”Mielikuvitus lähti metsässä varmaan helposti laukkaamaan”, Laine pohtii. ”Paimenen työ oli yksinäistä ja saattoi olla henkisesti raskasta.”
Piiloon kulkijoita
Eristyneet metsäkesät tekivät Elvistä ihmisaran. Hän puikahti piiloon, jos vastaan tuli marjanpoimijoita tai muita kulkijoita. Myös kotona hän muuttui vähäpuheiseksi ja karttoi vieraita. Lehmät sentään tuntuivat ymmärtävän hänen puhettaan.
”Kun olin onneton ja itkin, tuntui kuin lehmät olisivat tajunneet, ja joku niistä tuli luokseni ja etsin lohdutusta painamalla pääni lehmän kaulalle.”
Eräänä syksynä naapurikylän mies tuli maalaamaan Elvin kotitaloa, ja hänen apurinaan Elvi huomasi puhuvansa paljon.
”Mies innosti minua lähtemään opiskelemaan. Hänen siskonsa auttoi sitten minua tekemään hakemuksen Otavan kansanopistoon.”
Siihen päättyi Elvin paimenura, 20-vuotiaana. Lehmille hänen vanhempansa järjestivät pian peltolaitumen.
Lähteitä:
Elvi Hyyryläinen: Paimenen päivät. Kirjassa Juha Kuisma (toim.): Meidän lehmät (Maahenki 2005)
Jaana Luttinen: Paimenen puistomaiset metsälaitumet. Kirjassa Heikki Roiko-Jokela (toim.): Ihminen ja metsä – kohtaamisia arjen historiassa 1 (Metsäkustannus 2012)
Auli Bläuer: Voita, villaa ja vetoeläimiä. Karjan ja karjanhoidon varhainen historia Suomessa (Arkeologia, Turun yliopisto 2015)
Viljo Rasila, Eino Jutikkala ja Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.): Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870-luvulle (SKS 2003)
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 4/20.
Paimennuksen kolme vaihetta
- Kirsipaimennukseksi sanottiin toukotöiden aikaa lumen sulamisesta toukokuun puoliväliin. Karja sai kulkea varsin vapaasti myös pelloilla ja niityillä, joissa ei vielä kasvanut juuri mitään.
- Metsäpaimennus alkoi toukotöiden jälkeen ja jatkui sadonkorjuuseen. Karjaa ei saanut päästää herkuttelemaan kasvavan viljan tai heinän kimppuun.
- Sänkipaimennuksessa syksyllä karja päästettiin pelloille ja niityille, joilta vilja ja rehu oli jo korjattu talteen mutta jotka vielä kasvoivat jälkisatoa.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
